"Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä"

Tästä ei tuu mitään. Mä oon ihan vitun paniikissa syystä x. Kello on melkein puol neljä yöllä, mua ei väsytä enkä keksi muuta kuin kirjoittamisen, vaikka tää tuntuu älyttömän tyhmältä lisäillä tänne postauksia näin usein. Mä pidin hetken silmiä kiinni, mut emmä pystynyt nukahtamaan. Porukat lähtee töihin mahdollisesti parin tunnin päästä, sitten voisin juosta ulos tupakalle. 

Mä vaan toivon, että tää yö olis ohi ja aamulla kaikki olis kunnossa, mutta mä en uskalla nukkua. Mä pelkään liikaa, että joku laittaa mulle viestin ja jossen herää ja pysty vastaamaan siihen heti, se jää sen henkilön viimeiseksi yhteydenotoksi. Yöt ja illat on helvettiä useimmiten. Omien ajatuksien kanssa tappelemista tai muista huolehtimista...

Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä...mä en saa tota lausetta tai sen muijan ääntä pois mun korvista joka mulle noin vastasi sun numerosta. Se et ole sä ja mä haluan kuulla sun äänes. Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä...

Ymmärrys on vissiin yliarvostettua

Tää päivä on ollut jotenkin tosi outo ja mua vituttaa. Hah, mikä ihme. Kukaan ei ymmärrä sitä yhtä, varsinkaan äiti ja ukki. Väittävät kilpaa siitä, kuinka se muka kusettaa mua lähes joka asiassa, ja tänään ensimmäistä kertaa äiti vihjas "ystävällisesti" et mitäpä jos kyseinen ystäväni on narsisti. Mutta vitut kun ne ei tiedä puoliakaan, ei edes sitä pienintä murto-osaa. Ja vaikka tietäis, eihän ne uskois. Kumpikaan noista ja tuskin kukaan muukaan ei ymmärrä, että se yks saa mut jaksaan edes tän verran ja saa mut tunteen oloni edes jollakin tasolla sellaseks, että musta välitetään. Eihän toi käytös tosin äidiltä oo uutta, aina sillä on ollut joku ongelma mun jokaista kaveria vastaan ja on vieläkin, mut tässä hypätään vaan tasolla korkeemmalle... Mä en jaksa sitä kun ne ei ymmärrä et täl hetkel mul on tasan neljä ihmistä ketkä on mulle kaikki kaikessa. Mun pikkuveli, mummi ja kaks kaveria. Eikä äiti ainakaan osaa käsittää ollenkaan kuinka paljon mua ahdistaa, kun se koko ajan yrittää tulla mun ja noiden kavereiden väliin.  

Äiti ja ukki haluaa mun puhuvan sille yhdelle vähemmän ja näkevän sitä harvemmin vaikka todellisuudessa mä tarviin sitä tällä hetkellä enemmän kuin aikaisemmin. Mä tarviin sen seuraa, en äidin voivottelua ja onnettomia yrityksiä "auttaa" mua, mut ei se ymmärrä sitä. Ei se edes halua ymmärtää. Se yks pääsee mun kuoren alle kun kukaan muu ei siihen pysty, se näkee mut, kun muut eivät saa silmiään auki. 

Muutenkin äidin kans välit kiristyy vaan enemmän ja enemmän, eikä kohta oo varmaan yhtään asiaa mistä ei sais pystyyn tappelua. En mä jaksa kuunnella valittamista joka asiasta, eikä tilannetta auta se et se on itekin mennyt vaan alaspäin mun takia. Niiden asioiden takia, mitkä on parin viime kuukauden aikana tullut sen tietoon. Ja niistähän mä saan kuulla lähes joka päivä. Joko suoraa puhetta tai lievää vihjailua. Mä oon pettymys porukoille. Musta tuli se, kun noi tajus about kaks kuukautta sitten etten olekaan enää se "kiva pikku tyttö jolla on paljon elämän iloo". Mut hei, tää tilanne on ollut tällänen jo paljon pidempään. 

Hiljaisuus huutaa

Taivas on kaunein öisin

aivan kuten sinäkin

Tumma ja salaperäinen

arvoituksellinen ja voimakas

täynnä niitä pieniä valon pisaroita

Sinä katsot samalla tavalla taivasta

kuin miten minä katson sinua

Ihmetellen.

Mun piti mennä tänään juomaan, mut vitut. Pullo viinaa löytyis, muttei täältä. Onks sen pakko olla mun kaverilla? Ilmeisesti...

Mä haluan juosta kauas susta ja niistä muista

Tekee mieli tupakkaa. Jättäkää mut rauhaan ja pysykää poissa, jotta ette tulisi mun lähelleni. Älkää tarttuko mua kädestä kiinni, älkää halatko. Älkää vahingossakaan lausuko mulle niitä kolmea sanaa. Älkää käyttäkö aikaa mun tavoittamiseeni. Mä haluan olla sekaisin. Illasta toiseen. Mä haluan tapella sen yhden kanssa, koska se ehkä välittää. Mä en jaksa olla ainuttakaan iltaa enää selvinpäin. Kumpa tää kaikki muuttuisi huomenna alkavan kesäloman aikana, mutta tiedän sen olevan vain toive ajattelua.

~ Istun hämärässä, odotan vieläkin hetkeä

joka ei lopu koskaan.

Saapuisi hiljaisuus, kertoisi minulle kuinka

kaikki lopulta katoaa. 

"Kaunein totuus on illuusio"

Hymyä hän ei tavoita leikkiessään 

elämän kanssa sairasta kurupiiloa.

Huutaa järvelle tuskissaan, ei edes kuiskausta

vastaukseksi saa.

Kahta ystäväänsä tuijottaa, hän 

ymmärtää, näille avautua ei saa.

Eivät ymmärrä tanssia terien, eivät

tarkoitusta kyynelten

ei ymmärrä itsekään. 

Mustat silmät peilista heijastaa, kun tulevaisuus

katseesta katoaa.

Ei näe huomista, ei muista eilistä.

Etsien pelkkää hiljaisuutta saa jälleen huomata,

ettei sielläkään ole turvallista olla.

Uneen haluaa vajota, jotta voi

todellisuudelta karata. 

Illuusio kestää kauniin hetken.

Hän on vain tyttö odottaen soittoa, vaikka tietää,

ei todellakaan aio vastata.