Tarinani

1.

          Siinä huoneessa menetti ajantajun, kun yönpikkutunneilla yritti tavoittaa maailmaa pienen ikkunan toiselta puolelta. Se ikkuna erotti vapauden minusta ja se ei antanut mahdollisuutta koskettaa todellisuutta, aivan kuin eivät hoitajatkaan. Sen ikkunan äärellä vietin ensimmäiset yöt ja odotin aamua luullen sen kaiken kestävän vain hetken, mutta pian hetki vaihtui kahdeksi kuukaudeksi ja yöt kävivät aina vain pidemmiksi ja yksinäisemmiksi. Valkoiset seinät tulivat turvallisen tutuiksi ja huoneen neljä nurkkaa laskin niin monesti, että uskalsin todeta niiden tarkan lukumäärän. Verhot liikkuivat ilmavirran mukana ja seinän takaa, viereisestä huoneesta kuului usein naurua, mutta minulle se paikka oli kuollut ja täysin tunteeton. Päivät koostuivat tietynlaisesta rytmistä, joka alkoi aamulla herätessä kahdeksalta ja päättyi illalla kymmeneltä. Päivisin piti osallistua pakollisiin ruokailu- ja ulkoiluhetkiin sekä henkilökohtaisiin hoitokäynteihin. Uusia potilaita tuli usein sisään ja oli pelottavaa nähdä kuinka kaikki tottuivat rytmiin, eikä kukaan jaksanut enää kaivata mitään muuta, ei edes kunnollista yksityisyyttä. Useimmat viettivät paljon aikaa yhteisissä tiloissa yrittäen saavuttaa uusia tuttavuuksia, jotta aika ei olisi käynyt niin tappavan pitkäksi, mutta minä en ollut yksi heistä. Sulkeuduin tiiviisti huoneeseeni seuranani vain huutava ääni päässäni. Syyllisti, käski, pakotti, eikä se jättänyt rauhaan ennen kuin olin tehnyt sen mitä se vaati. Kaikkea sitä se oli jatkanut viimeiset neljä vuotta ja ääni oli vain voimistunut niiden kahden kuukauden aikana jolloin en pystynyt täyttämään sen kaikkia vaatimuksia. Yksinäisyys niiden huutojen kanssa oli tuskallista ja ahdistavaa, mutta siihen oli vähitellen tottunut, kun kukaan ei ollut ollut auttamassa. Ja vaikka silloin apua olisikin ollut tarjolla, en ollut enää täysin varma olisinko osannut elää ilman sitä joka oli jo niin pitkään kertonut sen mitä minun tuli tehdä. Ääni oli enemmän minussa kuin minä itse, ja kun jonkun kanssa oli elänyt pitkään, ei siitä osannut enää luopua. Ei, vaikka jopa pelkäsi sitä.

          Luonani ei ollut käynyt yhtäkään vierasta niiden kuluneiden kuukausien aikana, vaikka se olisi ollut mahdollista niin monesti. Kukaan ollut vaivautunut soittamaan ainuttakaan kertaa, vaikka päivisin sain pitää oman puhelimeni mukana. Eikä se oikeastaan haitannut, en välttämättä halunnutkaan kuunnella humalaisen äitini hyljeksivää äänensävyä kertomassa jälleen siitä kuinka rahaa vievä pettymys olin. Sisaruksia tai isää minulla ei enää ollut eikä kavereita yhtään sen enempää.

Jo varhaisimmissa muistikuvissanikin äidillä oli usein viinipullo kädessään ja olohuoneen lipaston päälinen täynnä irrallaan olevia lääkkeitä. Ei ehkä paras kasvuympäristö kuusivuotiaalle, mutta en syyttänyt häntä mistään. Viina oli auttanut minuakin ja ymmärsin häntä. Isä oli täydellinen vastakohta äidille. Hän vihasi juomista ja halusi minulle täydellisen lapsuuden, ikävä kyllä se ei onnistunut ja he erosivat äidin juomisen lisääntyessä, kun olin kaksitoista. Isä muutti pohjoiseen ja muutama kuukausi myöhemmin menehtyi auto-onnettomuudessa. Se muutti kaiken lopullisesti, silloin masennukseni syveni huomattavasti ja itsetuhoisuus alkoi. Useimmat päivät vietin yksin kotona ja illat kuluivat terien parissa. Koulussa kävin silloin tällöin, mutta sielläkin sain aina olla yksin. Ei minulla ollut ketään kenelle puhua ja lopulta aloin ajattelemaan sen olevan täysin turhaa. Viimeinen piste taisi olla neljätoistavuotiaana tapahtunut raiskaus, jonka seurauksena yritin itsemurhaa. Herättyäni sairaalasta minulle tarjottiin apua, mutta kun en sitä vastaan ottanut ja äitini ei puuttunut asiaan sen suuremmin, juttu jätettiin siihen ja jatkoin viiltelyäni ja aloin juomaan. Viime vuodet kuluivat osittain täysin sumussa, niistä muistutuksena vain arvet käsissäni ja jaloissani. Olkapäistä ranteisiin, molemmat kädet täynnä, samoin reidet; vierivieressä erikokoisia arpia.

          Olin siirtänyt sänkyni ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ikkunan eteen ja istuin siinä tuijottaen ulos vapauteen. En miettinyt mitään vaan olin vajonnut siihen tyhjyyteen joka minua jälleen kerran piiritti. Katselin tuulesta taipuvia puita ja lentäviä lintuja. Korkealla taivaalla loistavaa aurinkoa, ja sitä kehikkoa, joka ikkunan eteen oli asetettu kaltaisieni hullujen takia. Hätkähdin äkisti ovelta kuuluvaan koputukseen, kolme napakkaa kopautusta. Olin aivan hiljaa ja yritin äänettömästi käpertyä pienemmäksi ja olemattomammaksi. En minä jaksanut nähdä ketään, en halunnut puhua kenellekään, enkä minä edes halunnut olla täällä, mietin kun oven kahva painui alas ja terapeuttini Lea raotti ovea.

”Ai, anteeksi, sinähän olet täällä”, hänen lempeä äänensä sanoi kysyen samalla kun hän siirtyi kokonaan huoneeni puolelle. En antanut lupaa astua alueelleni, mietin hiljaa mielessäni.

”Olet siirtänyt sängyn mukavaan paikkaan, iltaisinkin voi sitten nukahtaa katsellen ulos.”

”Ei kukaan halua nukahtaa niin”, vastasin ja siirsin katseeni terapeutin silmiin. ”Ei kukaan halua nukahtaa silmissään vapaus, kun sitä katselee kaltereiden tältä puolelta. Siitä saa vaan painajaisia.”

Mieleeni tulvi monet painajaiset viime öiltä, se oli toinen kahdesta syystä miksi en nukkunut. En halunnut nukkua ja elää vuosien takaisia tapahtumia aina vain uudelleen ja herätä paniikkikohtaukseen kun minut jälleen raiskattiin tai pahoinpideltiin. Enkä halunnut nähdä edes niitä rauhoittavia unia viiltelystä, koska herääminen ja sen jälkeinen oleminen oli aina vain vaikeampaa. Lea siirtyi sänkyni toiseen päähän varovaisesti istumaan, painoi katseensa minuun ja sanoi: ”Ei tämä ole ikuista, pääset täältä pois.”

Syvällä sisimmässäni tiesin sen, mutta se ei tuntunut todelliselta. Se oli vain kaukana häämöttävä harhakuva, jonka ajankohdasta kenelläkään ei ollut mitään tietoa.

”Nyt sinulla olisi aika ja tulin hakemaan sinut, kun et ilmaantunut huoneeni ovelle”, hän ilmoitti ja nousi seisomaan. Hän odotti hetken ja kun en reagoinut mitenkään, hän haki tuolin sänkyni viereen ja istahti alas.

Juttelimme kauan, tai oikeastaan hän jutteli, minä olin hiljaa välillä antaen lyhyitä vastauksia. Ensimmäiset kysymykset koskivat viihtyvyyttäni, kuulumisiani ja mielialaani, sen jälkeen keskustelimme lähes koko loppuajan viiltelystä. Millä olin viillellyt, minne kaikkialle, kuinka usein, milloin se oli alkanut?

          Pakonomainen ajatus; joskus senkin oli täytynyt tapahtua. Ensimmäisen viillon. Suloinen katkeruus tapahtumaa kohtaan. Viilto jota kaduin enemmän kuin yhtäkään sen jälkeisistä, vaikka silti samalla salaa mielessäni kiitin itseäni, että olin tehnyt sen. En muistanut kyseisestä ensimmäisestä kerrasta paljoakaan, enkä voinut olla täysin varma mihin kohtaan kättäni olin sen tehnyt, ehkä ranteen lähelle, mutta vaikka en paljoa muistanutkaan, muistin tarkalleen miltä se oli tuntunut. Pieni kaunis pintanaarmu, josta veri oli muodostanut pieniä pisaroita haavan pinnalle. Samalla kerralla halusin kokeilla vielä kerran uudelleen, hieman syvemmälle, mutta eihän niihin ollut tarvinnut edes laastareita päälle. Se pieni kirvelevä kipu oli kiehtovaa, rauhoittavaa ja silloin pystyin keskittymään vain siihen yhteen asiaan ja sain unohtaa kaiken muun. Ensimmäiset kerrat olin viiltänyt saksien terällä, mutta ei aikaakaan kun sakset vaihtuivat veitsiin ja teriin. Olin oppinut purkamaan sheiverin ja irrottamaan teroittimien terät. Seuraavalla kerralla tarvittiin jo laastareita, mutta muutaman kerran jälkeen ne eivät enää olleet riittäneet. Haavojen paikkaamiseen tarvittiin sideharsoja ja muutamia päivystysreissuja tikkaukseen. Haavojen piti aina olla isompia; syvempiä ja leveämpiä ja niistä piti tulla mahdollisimman paljon verta. Punaista, kaunista, valuvaa verta. Siihen jäi koukkuun ja lopulta se oli ainut asia mitä päivältä odotti. Ajatus mikä ei jättänyt rauhaan. Ääni päässäni käski viiltää ja tottelin sitä täysin sokeasti. Tein juuri niin paljon kuin se halusi ja lopetin vasta sen ollessa tyytyväinen. Aina en ollut ollenkaan varma osaisinko lopettaa ja vaikka olisin osannut, olisinko pystynyt. Päivä ilman viiltoja oli tuskaa ja terää kannoin mukanani lähes joka paikkaan. Muutaman sain alussa piilotettua huoneeseenikin, mutta pikku hiljaa jokainen saatiin takavarikoitua ja siinä vaiheessa päätin yrittää alkaa elää ilman niitä. Oli vaikeaa olla ilman sitä, joka auttoi aina pahimmassa tilanteessa, joka oli ainut asia josta nautin, joka rauhoitti, jonka avulla saatoin kontrolloida itseäni täysin alusta loppuun. Kukaan muu ei pystynyt määräämään. Näin mielessäni suihkumme seinät punaisenaan verestä, lattian aivan sotkussa ja koko vartaloni tahrittuna. Olin vain minä, terä ja valuva veri.

2.

          Painoin pääni käsiäni vasten kun istuuduin pöydän viereen lyhyelle penkille. Tunsin muutamia vesipisaroita tippuvan niskaani ja toivoin pääseväni mahdollisimman pian sisälle. Nostin hupun pääni suojaksi ja kuuntelin ympäröiviä ääniä. En viihtynyt siellä alkuunkaan, se oli kuin vankila joka veti minua vain alemmas. Halusin pois, mutta se päätös ei ollut enää minun käsissäni. He halusivat minun parantuvan vaikka edes itse en enää uskonut siihen, ehkä en ollut koskaan uskonutkaan.

”Tota, anteeks?” kuulin tytön äänen vierestäni kysyvän. Nostin katseeni hänen suuntaansa ja kierrätin katsettani tämän punaisissa hiuksissa ja vahvasti meikatuissa silmissä.

”Sä oot Iida?”

”Riippuu vahvasti siitä kuka kysyy”, vastasin hänelle. Tarkoitukseni ei ollut olla ilkeä, mutta en todellakaan halunnut ketään vaivakseni. En juuri sillä hetkellä, en seuraaviin päiviin ja viikkoihin joita tulisin viettämään siellä. Miksei kukaan voinut ymmärtää, ettei minua kiinnostanut?

”Mä tulin tänne aamulla. Noi tuolla sano et sä voit kertoo jotain tän paikan järjestyksestä kun sulla ei ole muutakaan tekemistä”, hän sanoi ja osoitti kahden hoitajan suuntaan. Toinen heistä oli omahoitajani, terapeuttini, psykologini, avustajani, mukamas kaikki mahdollinen Lea ja toinen oli Janne. Janne oli neljänkymmenen paikkeilla oleva, ainut miespuolinen terapeutti.

”Mitäköhän nekin mun tekemisistä tietää”, mumisin hiljaa itsekseni. ”Mulla on nyt helvetin tärkeetä tekemistä, joten en ehdi. Hei hei”, vilkaisin vielä kerran hänen kasvojaan ja jäin odottamaan tämän poistumista, mutta vastoin luulojani hän siirtyi istumaan toiselle puolelle pöytää ja sanoi: ”Ei mulla olis montaa kysymystä.”

”Mä haluan olla rauhassa. Kysy joltain jota kiinnostaa vastata.” Eikö hän ymmärtänyt että vähät välitin hänen ongelmistaan?

”Muutama kysymys, ei mee kauaa ja sit mä jätän sut rauhassa jatkamaan tähän sitä mitä teit.”

Hetken olin hiljaa ja viimein päätin myöntyä vastaamaan hänen kysymyksiinsä. Normaalisti olisin hermostunut jo heti hänen tullessaan ja vähintään itse poistunut paikalta, mutta siinä tilanteessa en jaksanut. Kai se oli samantekevää kulutinko muutaman minuutin vastauksiin kun siinä jo valmiiksi olin aikaani tuhlaamassa. Ehkä kaikki noiden rakennuksien alueella oli samantekevää.

”Monelta on herätys ja ruokailut?” juuri aikaisemmin Jassuksi esittäytynyt tyttö kysyi minulta.

”Kyllä sä varmasti huomaat kun sut revitään sängystä, mut kaheksalta on herätys ja siitä tunnin päästä aamupala. Päiväruuan aika vaihtelee, mut kai se on aina joskus puolen päivän aikoihin ja välipala on vapaaehtoinen kahelta. Iltaruoka on kuudelta ja iltapala yheksältä. Kiinnostaaks sua muka oikeesti?” vastasin hänelle ja toivoin sen olleen ensimmäinen ja viimeinen kysymys.

”Kai mua vähän kiinnostaa nyt kun täällä joutuu oleen. Onks täällä huonetarkastuksia?”

”Eiköhän joka paikassa ole, mutta ainakin alussa pari kertaa ja sultakin tarkistettiin jo varmaan tavarat kun tulit sisään. Sekä lomilta palatessa jos sellasille joskus pääsee ja niissä tapauksissa jos sulta löytyy jotain asiatonta. No, oliko muuta?”

”Ei niitä kovin huolellisesti onneks katottu. Et sattuis tietään jotain varmaa piiloo jos on mukana jotain ei-niin-luvallista?”, hän kysyi ja mielenkiintoni heräsi.

”Mitä sul sit on?” kysyin kiinnostuneemmalla äänensävyllä.

”Röökei ja teriä, ei mitään sen suurempaa.”

Teriä. Pelkkä sana aidosti kuultuna taas aiheutti jo lieviä ongelmia paikallaan pysymisessä, mutta minun oli vain pakotettava itseni sivuuttamaan koko asia ja varottava päästämästä asiaa liian syvälle mieleen varsinkin tällaisessa tilanteessa.

”Emmä noista röökeistä tiedä, ei ollut silloin suurempaa tarvetta niille, mutta terät”, pidin pienen tauon ja mietin hetken mitä sanoisin. ”Yhden tai kaksi sä saat puhelimen takakuoren tai -kannen alle ja loput vaikka vaatteittes taskuihin sun laukussa. Niin multa ei vielä silloin niitä löydetty.”

”Tuttu juttu sulle?” hän kysyi ja virnisti pienesti.

”Ehkä vähän. Nauti nyt vielä kun niitä ei oo otettu sulta pois”, neuvoin ja olin jo nousemassa pois, kun kello läheni sisälle pääsyä.

”Sultako ne jo vietiin?”

”Jep, ois vaan pitäny ottaa enemmän mukaan. Mut jos mä näin saan lopetettua niin oon tyytyväinen”, vastasin ja lähdin päärakennuksen ulko-ovea kohti jossa huoneeni sijaitsi.

          Kävellessäni rakennuksen käytäviä pitkin kohti huonettani ymmärsin, että hän, Jassuksi esittäytynyt nuorinainen oli ensimmäinen ihminen hoitajia lukuun ottamatta, keneen olin ottanut minkäänlaista kontaktia viimeisten kahdenkuukauden aikana ja jolle jopa olin jaksanut puhua enemmän kuin yhden lauseen. Eihän se oikeasti ollut mikään saavutus, en ollut ylpeä suorituksestani, eikä minua kiinnostanut koko ihminen lainkaan, mutta toivoin hoitajien nähneen sen. Ehkä sellainen, pienikin aktiivisuus edistäisi vapautumistani ja joku osaisi mahdollisimman pian kertoa milloin pääsen pois. He voisivat luulla mielenkiintoni ihmisiä kohtaan palautuneen edes jollekin tasolle ja luopuisivat väitteistään joiden mukaan olin liian vaarallinen itselleni ja unohtaisivat haluni olla olematta, jonka vahingossa joskus möläytin.

Halusin vaikuttaa sosiaalisemmalta, mutta en halunnut enää puhua Jassun kanssa, vaikka jokin asia hänessä minua kiinnosti ja kiehtoi; hänen teränsä. Silti ymmärsin, että jos joskus halusin irti viiltelystä, minun piti pysyä erossa koko asiasta. Pelottavinta olikin se, etten varmaksi tiennyt mitä halusin ja kuinka paljon olin valmis yrittämään, jotta olisin saavuttanut haluamani. Varsinkaan enää siinä vaiheessa, kun olin ehtinyt jo pilata molemmat käteni ja melkein molemmat jalkani, eikä menetettävää ollut enää erityisen paljon jäljellä.   

3.

          Tulin kymmenen minuuttia myöhässä kotiin ja sisälle päästyäni äiti könysi minua vastaan viinipullo kädessään ja huusi. Hän huusi enemmän kuin pitkään aikaan. Hän kirosi minut ja myöhästymiseni, kuinka olinkaan huolimaton, avuton ja täysin vastuuton kakara, joka ei ansainnut hyvää elämää. Hän kertoi, minun olleen pahin virhe, jonka hän oli koskaan tehnyt, pelkkä rahaa vievä hyödytön loinen, joka eli ilmaiseksi hänen kattonsa alla ja tuhlasi kaikki rahat. ”Kumpa sä olisit onnistunut sillon tappamaan ittes kun sitä yritit, mut sähän olit jopa siihen liian huono. Samanlainen epäonnistuja kun mitä isäskin oli”, hän sanoi.

Minusta hän sai sanoa mitä tahtoi, mutta ei isästä. Ei siitä ainoasta ihmisestä, joka oli auttanut ja ollut tukenani, suojellut, kun muut eivät olleet välittäneet. Olin niin vihainen ja päässäni sumeni hetkeksi, jokin napsahti aivoissani ja nopeasti puristin käteni nyrkkiin ja löin häntä. Kaikella sillä voimalla, joka minusta silloin lähti ja hän kaatui maahan selälleen lasinsirpaleiden keskelle, jotka ilmeisesti olivat lähtöisin lattialla makaavasta, hajalla olevasta peilistä. Katselin hiljaa äitiäni, kun hän yritti nousta jaloilleen pitäen edelleen tiukasti kiinni pullosta joka tämän kädessä roikkui. Ylös päästyään, hän otti muutaman askeleen lähemmäs minua ja aivan yllättäen tönäisi niin rajusti, että kaaduin samojen lasinsirpaleiden joukkoon, joiden seassa hänkin oli hetkeä aiemmin maannut. Jäin selälleni siihen ja seurasin mitään sanomatta, kun hän kyykistyi pääni viereen ja hiljaa kuiskaten sanoi: ”Paskaa unta vaan sulle”, jä löi lasisen viinipullon kädestään rikki suoraan päähäni. Hetken tunsin siitä aiheutuvan kivun, ennen kuin kaikki äkillisesti pimeni ja minä heräsin märkänä hiestä pompahtaen istumaan sängylleni.

Istuin sänkyni reunalla ja tuijotin seinää toisella puolen hämärää huonetta. Monille tila, jossa oli unessa, oli pakopaikka, jos elämä oli hankalaa eikä kestänyt todellisuutta, mutta minä en päässyt pakoon todellisuutta edes silloin. Eihän se uni ollut vielä pahimmasta päästä, mutta se oli aivan tarpeeksi jotta en halunnut nukahtaa enää uudelleen sinä yönä ja jäin valvomaan. Edes unilääkkeet eivät onnistuneet pelastamaan minua painajaisilta jotka olivat toistaneet itseään jo kahden vuoden ajan. Ja vaikka niihin oli omalla tavallaan tottunut, silti aina herättyään kesti pitkään jotta pystyi taas rauhoittumaan kunnolla ja päästämään jälleen irti vuosien takaisista kokemuksista.

          Olin maannut viimeiset viisi tuntia sängyllä tuijotellen kattoa. Jälleen yksi yksinäinen yö, jolla ei ollut mitään merkitystä, joka ei antanut minkäänlaista toivoa paremmasta, joka vain oli ja josta piti selviytyä. Yö joka piti lintua häkissään, eikä antanut sen lähteä lentoon. Aika oli mennyt yllättävän nopeasti ja kun viimein kuulin henkilökunnan huutelevan herätystä kaikille, nousin ylös sängystäni ja lähdin suihkuja kohti hammasharja kädessäni. Pesin hampaat, peseydyin ja hiukset märkinä kävelin tyhjään ruokalaan, jossa aamupalan piti alkaa puolentunnin kuluttua. Halusin olla ensimmäisenä paikalla ja ensimmäisenä valmiina, jotta kaikki se olisi mahdollisimman nopeasti ohi ja pääsisin pois ihmisten keskeltä. Istuuduin nurkka pöytään seinän viereen ja mietin aivan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Miksi minun piti olla siellä, miksi piti kestää jokainen uneton yö ja miksi en ollut onnistunut lopettamaan sitä kaikkea silloin joskus? Miksi minun piti kärsiä ja miksi muut saivat määrätä sen mitä tein tai en tehnyt omalle keholleni? Oli niin paljon kysymyksiä joihin halusin vastauksia, vaikka todellisuudessa en olisi jaksanut edes miettiä. Silti ne täyttivät yksinäisyyttäni ja antoivat jotain ajateltavaa. Ne olivat kysymykset joihin saattoi aina turvautua. Olisin vajonnut niihin siinä istuessanikin, jos en yllättäen olisi kuullut turhan tuttua ääntä takaani. Hiljaisuus rikkoutui kun Jassu kysyi: ”Mitä sä tääl nyt jo?”

”Samaa vois kysyä sulta, tai teiltä”, tokaisin hieman hämilläni kun Jassu ja arviolta saman ikäinen poika istuutuivat pöydän toiselle puolelle vierekkäin. En halunnut heitä siihen, mutta silti en jaksanut piitata heidän läsnäolostaan tarpeeksi häätääkseni heitä pois. Se oli jälleen yksi niistä aamuista, jolloin kaikki todellakin oli ihan sama, eikä mikään jaksanut liikauttaa minua suuntaan eikä toiseen.

Hetkeksi ruokalaan laskeutui kiusallinen hiljaisuus, kun jäin katselemaan molempien käsivarsia, joiden peitteenä ei ollut minkäänlaista hihaa. Kummallakin oli yllään t-paita ja se antoi kaikelle luvan näkyä. Arpia. Ei aivan niin paljon kuin omissa käsissäni, mutta silti aivan liikaa. Mustatukkaisen, pörröpäisen pojan vasen käsi oli lähes kokonaan arpien peittämä. Suurimman osan alueesta täyttivät kapeat ja pitkät jäljet, mutta joukosta saattoi hyvin erottaa muutamia lyhyitä ja erittäin paksuja arpia. Oikeassa kädessä hänellä ei ollut oikeastaan juuri mitään, mutta aivan läheltä paidan hihan rajaa saattoi erottaa haaleita, ohuita jälkiä. Jassun kädet muistuttivat enemmän omiani. Kumpikin käsi oli täynnä erikokoisia raitoja ja vasemmassa kädessä, ranteesta lähtien ylöspäin komeili pitkä ja leveä, pituus suunnassa kulkeva arpi.  

”Nii toi on Joni, se tuli eilen”, Jassu esitteli pojan minulle.

”Okei, oon Iida”, yritin leikkiä kohteliasta.

”Ootsä käyny uimassa?” Joni kysyi hymähtäen ja katsoi hiuksiani, jotka olivat kastelleet päälläni olevan mustan hupparin olkapäät. Hänellä oli hieman pelottavat, kirkkaan siniset silmät, jotka muodostivat melko hyvännäköisen kokonaisuuden yhdessä mustien hiusten kanssa. Oikeaa silmäkulmaa koristi kulmakoru ja sen vieressä oli pieni arpi pystysuunnassa. Eikä huulessa oleva huulikoru tehnyt kokonaisuudesta yhtään huonompaa, vaikka tavallisesti en niistä pitänytkään.

”Suihkussa”, vastasin vahingossa hieman tylysti.

”Oli mul ihan asiaakin, kiitti eilisistä neuvoista. Ei ne illalla mitään löytäneet kun yrittivät etsiä”, Jassu sanoi yllättäen. En olisi tarvinnut yhtäkään kiitosta, mutta viimein ymmärsin heidän tunkeilunsa pöytääni.

”Aa joo, ei mitään”, vastasin nopeasti ja nostin käteni pöydän päälle ja laitoin ne puuskaan.

”Mut joo, me taidetaan jättää sut nyt rauhaan”, hän jatkoi loppuun ja nousi paikaltaan.

Ehkä sekunnin ehdin hyppiä riemusta ajatuksissani, sain olla viimeinkin rauhassa, mutta sitten yllätin jopa itseni sanomalla: ”Kyl te voitte mun puolesta jäädä tähän, ihan sama.”

Jassu katsoi nopeasti Joniin ja tämän jälkeen istui takaisin paikalleen. Mielessäni olin pettynyt heidän jäämisestään, mutta en läheskään niin paljon kuin olin odottanut.

Koko odotusajan ja aamupalan puhuimme kaikesta pinnallisesta paskasta, joka minua ei oikeastaan edes kiinnostanut, mutta kuunteleminen oli yllättävän helppoa kun he keskittyivät puhumiseen ja minä sain vain vastailla lyhyesti. Jassu kertoi oikean nimensä olevan Jasmin ja lisäsi loppuun vain harvojen käyttävän sitä. Hän mainitsi muutaman asian poikaystävästään Mirosta ja sanoi odottavansa ensimmäistä vierailutuntia, jolloin näkisi hänet. Joni kertoi soittavansa rumpuja pienessä bändissä ja halusi päästä mahdollisimman pian takaisin treenikämpälle. Hän valitti epäonnistuneesta yrityksestään tuoda tupakka-aski sisään, mutta Jassu lupasi tarjota hänelle yhden myöhemmin päivällä. Samalla he pyysivät myös minut mukaansa, mutta vastasin vain epäilevän ehkän.

          Olin palannut huoneeseeni ja kaksi tuntia myöhemmin istuin jälleen sängylläni, kun Lea istui minua vastapäätä puisella tuolilla sylissään muistiinpano välineet ja muutama irrallinen paperi. Oli helpompi pitää hoitotapaamiseni huoneessani, kuin hänen minulle täysin vieraassa työtilassaan. Luultavasti olisin siellä vain laskenut huoneen nurkat uudelleen ja uudelleen pystymättä keskittymään varsinaiseen asiaan. Huoneessani keskittyminen oli hieman helpompaa, sillä tunsin sen jo, eikä siellä ollut mitään sellaista mitä en ollut huomannut vielä yhtenäkään niistä yksinäisistä öistä tai päivistä, jotka olin siellä viettänyt.

”Taisit ensimmäistä kertaa puhua muille tänään aamupalalla?” Lea kysyi ja pyöritteli kynää käsissään. ”Jasminille ja Jonille”, hän jatkoi.

Nyökkäsin pienesti vastauksen ja jäin odottamaan mitä hän seuraavaksi sanoisi.

”Mukavaa, jos saisit heistä edes jonkinlaista seuraa. Pidemmän päälle on varmasti raskasta, jos eristäytyy täysin muista. Täällä ei tarvitse olla yksin.”

Ei hän ymmärtänyt, se oli ollut raskasta jo koko sen ajan, eikä asiaa auttanut yhtään turhat rohkaisut siitä kuinka kaikki paha loppuu aikanaan tai ettei minun tarvinnut olla yksin ja aina oli joku kenelle puhua. Hyödytöntä, kun en osannut puhua kenellekään, enkä osannut olla kenenkään seurassa kuitenkaan oikealla tavalla. Nyökkäsin jälleen ymmärtävästi.

”Mehän ei olla vielä sun kanssasi tehty sellaista mielialatestiä?”

”Ei.”

”Mitä sä sanoisit, jos täyttäisit sen nyt ja sitten sen jälkeen katsoisimme sitä yhdessä?” hän kysyi ja selasi irralliset paperit läpi, kunnes löysi oikean monisteen.

”Okei”, vastasin nopeasti kun otin paperin ja kynän häneltä itselleni ja aloin valitsemaan oikeita vaihtoehtoja sieltä täältä.

Ikä? [x] 16 - 17 vuotta. Miten suhtaudut tulevaisuuteen? [x] tulevaisuus tuntuu minusta toivottomalta, enkä jaksa uskoa, että asiat muuttuisivat parempaan päin. Miten katsot elämäsi sujuneen? [x] tunnen epäonnistuneeni täydellisesti ihmisenä. Miten tyytyväiseksi tai tyytymättömäksi tunnet itsesi? [x] olen täysin tyytymätön kaikkeen. Onko sinulla itsesi vahingoittamiseen liittyviä ajatuksia? [x] minusta tuntuu, että olisi parempi jos olisin kuollut. Sukupuoli? [x] nainen. 

4.

          Minä halusin hukuttautua kirjapinojen keskelle huoneeni lattialle kädessäni mukillinen kuumaa kahvia tai lasillinen jotain paskaa punaviiniä. Halusin lukea kolmesta; rakkaudesta, hulluudesta ja kuolemasta. Vanhempana halusin kirjoittaa runoja, jotka olisivat käsitelleet avaruutta ja alkoholismia, Amerikkaa ja huumeita. Olisin lukenut ja kirjoittanut koko elämäni, jopa ehkä oman elämänkertani. Ja kun olisin ollut selannut parissa vuodessa kaikki kirjat, sen jälkeen olisin pukeutunut verkkosukkahousuihin ja mustiin, ihonmyötäisiin mekkoihin, nahkatakkeihin ja korkokenkiin, joiden avulla olisin päässyt tavoittelemaan taivasta. Ajattelin harrastavani seksiä jokaisen hyvännäköisen miehen kanssa ihan vain siksi, koska se oli hauskaa. Halusin särkeä mahdollisimman monta sydäntä, mutta halusin rakastaa muutamaa koko sydämestäni, täysin ehdoitta niin, että he saattoivat olla varmoja rakkaudestani. Halusin juoda viinaa suoraan pullonsuusta ja kaljaa lasipullosta viikosta toiseen. Olisin ottanut muutaman merkityksettömän ja muutaman merkityksellisen tatuoinnin. Ja kun olisin täyttänyt kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä, olisin rauhoittunut ja minusta olisi tullut sivistynyt, aikuinen nainen. Olisin oppinut tuntemaan laadukkaimmat viinit ja viskit ja täyttänyt kaappini vain parhaimmilla. Ja kun olisin pyytänyt ystäviäni istumaan iltaa luokseni, olisin tarjoillut niitä. Pukeutumiseni olisi vaihtunut aikuisemmaksi; verkkosukkahousut olisivat vaihtuneet mustiin farkkuihin tai suoriin housuihin ja hameet tyylikkäisiin pikkumustiin ja paitoihin. Minulla olisi ollut ammatti arvostettuna lakimiehenä, lääketieteen tutkijana tai kirjailijana ja myöhemmin lapsia ja aviomies.

Oli minullakin haaveita ja suunnitelmia elämälleni, mutta viimein tiesin, ettei mikään tulisi koskaan menemään niin. Eikä se kai edes haitannut, haaveileminen oli yliarvostettua ja pelkkää ajantuhlausta.

          Kuulin oveeni koputettavan kahdesti ja saatoin varmaksi arvata kuka sen takana seisoi ja mitä asiaa hänellä oli. Kävelin huoneeni toiselle puolelle ja avattuani oven näin Jassun. Nopeasti hän kertoi saaneensa huoneeni numeron hoitajilta heti heidän ihmettelevien katseiden ja kysymysten jälkeen; halusiko hän todella tulla juttelemaan minulle aivan huoneeseeni asti. Mielessäni naurahdin pienesti ja päätin antaa hänelle tilaa astua kynnyksen yli omalle puolelleni. Hetken kaduin päätöstäni, kun hän istuutui sängylleni noin vain, mutta tiesin sen olevan turhaa.

”Sä et vissiin polta, mut lähe ihmeessä meijän mukaan”, Jassu sanoi ja risti jalkansa.

”Pärjään yksin täälläkin.”

”Varmasti, mut Jonikin haluais sun tulevan”, Jassu jatkoi ja sai mielenkiintoni heräämään, mutta se ei ollut tarpeeksi, jotta olisin juuri sillä hetkellä jaksanut lähteä yhtään mihinkään.

”En mä jaksa, eikä mua oikeastaan edes kiinnosta”, tokaisin vastaukseksi.

Molemmat meistä hiljenivät ja minä siirryin istumaan seinän viereen lattialle, kaivoin puhelimen taskustani ja siirsin katseeni sen näyttöön. Ei viestiä, ei puhelua, kukapa minua olisi kaivannut.

”Sul on paremmat maisemat kun mulla”, hän hymähti ja minä en taaskaan saanut tapani mukaan mitään sanotuksi niin turhan asian yhteydessä. Jälleen vallitsi hetken hiljaisuus, kunnes hän avasi suunsa: ”Hmmh, kuule. Mun ei pitänyt ehdottaa tätä kun sä olit siit jo tavallaan luopunut ja sellasta, mutta mulla saattaa olla jotain mitä sä kaipaat ja näköjään tarviit.”

”Niin kun mitä?” kysyin kuin en muka olisi jo ymmärtänyt. Mutta minä ymmärsin, jopa pelottavan hyvin.

”Teriä tietysti, eiköhän niistä ainakin yks sulle irtois, vaikka en mä väkisin halua sulle niitä ojennella.”

Väkisin? Minulle ei terää olisi käteen saanut väkisin millään. Halusin sitä ja jos se todella oli mahdollista näin helposti, miksi olisi pitänyt kieltäytyä? Ehkä se olisi auttanut olemistani siellä, ehkä päivät olisivat kuluneet nopeammin ja helpommin? Olin yrittänyt jo tarpeeksi kauan erkaantua ajatuksesta viiltää itseäni ja kun tulosta ei ollut tullut, en jaksanut enää yrittää.

”Et antais sitä mulle ihan vaan hyvää hyvyyttäs, joten mitä sä vaadit siitä?” kysyin.

”En mä halua mitään, mut se vois auttaa sua jaksamaan ja mä huomaan et tarviit sitä. Haluan vaan auttaa.” ja hän jatkoi: ”En mä halua et sä pilaat kehos, mut ei se kiinnosta mua sillee. Viiltele vaan jos se helpottaa.”

Ja aivan yhtäkkiä aloin pitämään tuosta ihmisestä. Ihmisestä, joka oli tunkeutunut alusta alkaen lähes väkisin alueelleni ja kysellyt ärsyttäviä kysymyksiä, mutta siinä tilanteessa minulla ei ollut enää mitään häntä vastaan.

”Tiiäks, mä aloin just digaan susta vähän.”

        Jassu oli lähtenyt nopeasti tupakalle Jonin kanssa, mutta oli luvannut tulla käymään huoneessani vielä myöhemmin illalla. Hänellä oli kiire vierailutunnille, jolloin Miron piti tulla katsomaan häntä. Olin varma, että Miro tulisi jättämään neljän seinän sisällä asuvan tyttöystävänsä ennemmin tai myöhemmin. Viimeistään silloin kun Jassun terät löydettäisiin ja hänen aikaansa pidennettäisiin. En uskonut heidän suhteeseensa, enkä uskonut Miron täydelliseen virheettömyyteen. Jassu oli juuri tyypillinen, rakkaudesta sokeutuva helpponakki kaikille.  

5.

          Ei ollut kulunut kuin kaksikymmentä minuuttia Jassun lähdöstä ja huoneeni oveen koputettiin jälleen. Oli outoa ja ahdistavaa, kun joku halusi päästä puheilleni näinkin taajaan ottaen huomioon, että olin viimeiset kaksi kuukautta ollut täysin eristäytyneenä ja välillä saatoin pysyä kokonaisia päiviä sanomatta sanaakaan. Olin istunut vain huoneessani ja jos jouduin sieltä lähtemään, pidin katseeni visusti itselläni ja yritin pysyä poissa näkyvistä, täysin huomaamattomana.

”Eiks noi hoitajat muka haista tota hajua jonka jätät perääs?” kysyin Jonilta kun päästin hänet huoneeseeni ja suljin oven. 

”Toivottavasti ei”, hän naurahti. ”Sä et polta ollenkaan?”

”En enää, kyl mä joskus aikasemmin”, vastasin ja seurasin Jonia sängylleni. Istuuduin sängyn toiseen päähän, kun hän valloitti toisen.

”No kelpaisko sulle sitten viini?” hän kysyi kun veti esiin taskumatin tummanpunaisen hupparinsa alta, jonka oli lisännyt aamun jälkeen päälleen. ”Kannattaa juoda nyt, kun sitä vielä on.”

”Onks sulla sitä taskumatissa? Pidäks sä siitä?” kysyin hieman naurahtaen, kun punaviinin pistävä haju tunkeutui nenääni tämän avatessa pullon korkkia.  

”Emmä erityisesti, mut kyl hyvä viini on aina hyvä viini”, hän tokaisi ja ojensi pullon minulle.

Join pullosta suullisen ja annoin sen takaisin hänelle, kun hän avasi hupparinsa vetoketjun, riisui sen päältään ja heitti myttynä meidän väliimme. Jälleen pojan käsivarret paljastuivat ja katselin vuoroin kumpaakin kättä. Oli vaikea uskoa, kuinka paljon sellaista kipua ja pahaa oloa niiden kirkkaiden silmien taakse saattoi piiloutua, joka oli saanut aikaan kaikki ne jäljet. Vaikka kyllä minä tiesin, ettei viiltäminen varsinkaan alun jälkeen vaatinut enää paljoa. Ei enää siinä vaiheessa, kun oli jo koukussa. Halusin niin paljon kysyä häneltä kaikkea menneisyydestään ja elämästään, mutta ei minulla ollut siihen vielä oikeutta. Oli aivan liian aikaista, eikä hetki ollut lainkaan oikea. Tyydyin juttelemaan hänen kanssaan musiikista, kirjoista ja punaviinistä, vaikka en ollut koskaan kuvitellut yhdenkään pojan haluavan keskustella kahdesta viimeisestä.

”Miks sä muuten tulit?”, kysyin juuri kun olin juonut pohjat pullosta.

”En mä oikeestaan tiedä. Jassu meni Miroa kattoon, en halunnu olla yksin ja sä oot ihan jees tyyppi. Sun kans on kiva jutella.”

Viini oli ilmeisesti noussut hänen päähänsä uskomattoman paljon, koska kanssani ei voinut olla kiva jutella. Ei ollut mahdollista todeta mitään sellaista niiden kahden hassun kerran jälkeen jotka olimme viettäneet yhdessä. En kommentoinut asioita paljoakaan, enkä kertonut kunnolla mielipiteitäni vaikka niitä olisi riittänyt. Päässäni oli jokainen lause valmiina ja siinä istutun puolentunnin aikana olin saanut järkeviä ajatuksia kasaan kirjoista ja kaikesta siitä mistä puhuimme, mutta en osannut sanoa niitä ääneen. Kaikesta tuli niin todellista heti kun sen oli sanonut ja minä muutuin hieman todellisemmaksi joka kerta, kun avasin suuni ja puhuin ja se oli pelottavaa, kun oli pitkään ollut poissa. En osannut olla läsnä, enkä muistanut miten keskustellaan, mitä sai sanoa ja mistä piti vaieta.

          Halusin peruuttaa neljä kuukautta ja palata aikaan, jolloin viinaa ja pillereitä oli tarjolla jokaiselle illalle ja aamulle. Aina kun halusi, sai unohtaa itsensä ja kaiken missä oli kiinni. Oli lupa ja mahdollisuus kadota siihen tyhjyyteen ja tiedottomuuteen. Se tyhjyys ei ollut pelottava toisin kuin myöhemmin, se ei ollut paha, ei turha, se oli rauhallinen ja turvallinen. Siellä kukaan ei voinut satuttaa ja kaikki oli hetken hyvin. Ja vaikka kaikki oli vain illuusiota ja harhaa, se oli tarpeeksi minulle. Kai se oli myös suurimmaksi osaksi kuolemalla leikkimistä, mutta sen läheisyyteen tottui ja sitä halusi lisää. Pillereiden jälkeen kaikki vaihtui venäläiseksi ruletiksi jota ei enää itse tiedostanut pelaavansa. Kaikki saattoi olla ohi ennen aamua ja todellisuuteen heräämistä tai sitten kävi vielä huonommin ja löysi itsensä aamulla keskeltä lattiaa oksentamasta. Silloin yksikään ajatus ei ollut hyvä tai toiveikas vaan jokainen halusi kuolemaa jota yö ei ollut tuonut mukanaan. Jollei jo aamulla, niin viimeistään seuraavana iltana piti yrittää uudelleen ja minä olin yksi niistä onnettomista, joka ei päässyt kuoleman kylmään syliin niinä lukuisina iltoina, jolloin kaikki oli lähempänä kuin kukaan olisi edes arvannut. Olisi pitänyt yrittää kovemmin ja useammin, suuremmilla määrillä.

          ”Pitääkö mun tulla sun huoneesees vai onnistuuko tän antaminen tässä?” Jassu kysyi kun istuutui pöytääni iltapalalla.

”Onko sulla terä täällä mukana?”

”Taskussahan se. Luulin ettet ois tääl ja olisin tullu suoraan sun huoneesees”, hän vastasi.

Ei ollut viisain idea lähteä suorittamaan minkäänlaisia vaihtoja keskellä ruokalaa, joten pyysin hänet mukaani huoneeseen heti kun hän oli juonut kahvinsa ja syönyt leipänsä. Tuntui kuin olisin ollut lapsi jouluna odottaen pakettia, mutta se oli silti vielä jotain parempaa. Sekunnit venyttivät itseään kun kävelimme liian tutut käytävät ovelleni ja viimein oven sulkeuduttua perässäni Jassu otti esiin oikeanpuoleisesta taskustaan kauniin, hopeisen partaterän.

”Täysin käyttämätön ja terävä”, hän kertoi ojentaessaan sen käteeni.

Siitä oli aivan liian kauan. Viime kerrasta oli aivan liian kauan. Ei ollut enää pitkä matka siihen helpotukseen ja vapautukseen, jonka se pieni esine minulle pystyi tuomaan ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hymyilin todella. Ei tarvinnut yrittää vääntää väkisin suunpieliä korviin, vaan kaikki tapahtui automaattisesti aivan kuin joskus ennenkin. Hetkessä olin saanut pienen valon takaisin päiviini ja luopunut lopullisesti yrityksistäni lopettaa se ainut asia joka helpotti. Ainut asia josta nautin ja joka piti minut omana itsenäni ja joka ei antanut minun pudota pohjaan. Ystävä, joka oli aina paikalla ja joka ei koskaan hylännyt, vaikka itse olisikin jo hylännyt sen.

”Kiitos”, vastasin hiljaa ja katselin terää aivan kuin olisin ollut jonkinlaisessa transsissa.

”Ootsä ikinä viiltänyt ketään toista?” jatkoin.

”En”, Jassu vastasi kun lähti kävelemään ovelle.

”Haluuks sä koittaa miltä se tuntuu?” kysyin ja saatoin melkein nähdä kuinka silmäni hehkuivat intoa.

”Ei nyt. Vasta kun asiat on kunnossa.”

6.

          Käsiä tai jalkoja ei tarkistettu uusien jälkien vuoksi, jos aihetta ei ollut. Turhat tarkastukset veivät kuulemma aikaa ja ilman niitä ilmapiiri ei ollut turhan painostava tai kireä. Kaikki oli viimein kunnossa. Minua ei tarkkailtu muita enempää, en ollut enää silmätikkuna joukossa, joten saatoin helposti palata vanhaan tapaani, kunhan muistin pitää tuoreet jäljet piilossa hoitajilta.

Katselin hetken terää, joka oli toistaiseksi puhdas. Korjasin otettani siihen ja käärin hihani ylös. Aioin viiltää mahdollisimman korkealle käteen, jottei yksikään väärä henkilö olisi edes vahingossa nähnyt niitä. Laskin terän lähelle kyynärtaivetta, henkäisin pienesti, vapauttavasti ja vedin terän itseeni päin samalla painaen sitä syvemmälle ihoon. Pieni kirvelevä kipu, jonka sai itse aiheuttaa, jonka sai itse määrätä. Nostaessani terän pois, haava levisi hieman ja tummanpunainen veri alkoi kerääntyä sen pinnalle, kunnes viimein reunojen kautta se lähti hitaasti valumaan pitkin käsivarttani. Toinen verivana lähti kulkemaan edellisen vierellä, kun viilsin seuraavan kerran. Kolmas, neljäs, viides ja kuudes viilto nopeasti peräkkäin. Ajantaju katosi ja jokainen ympärillä oleva asia menetti merkityksensä. Siinä hetkessä en olisi piitannut edes hoitajan astuessa sisään. Saatoin olla viimein oma itseni ja tuntea - pimeässä huoneessa, ollessani yksin. Viiltojen voimalla saatoin jaksaa seuraavaan päivään.

En silti lopettanut, sillä se ei ollut edes hyvä alku, ei niin pitkän tauon jälkeen. En välittänyt haavojen määrästä enää kahdenkymmenennen jälkeen, vaan lopetin laskemisen ja jatkoin surutta. Viilto viillolta etenin kohti rannetta. Vuotavat haavat, lyhyet ja pidemmät koristivat aivan vierivieressä vasenta kättäni. Veri oli tahrinut housuni, paidan helman ja hieman lattiaa ja annoin sen edelleen valua. Katselin tekemiäni jälkiä ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan saatoin tuntea rauhallisuuden niin lähellä minua. Ei jännitystä, ahdistusta. Huudot päässänikin olivat jälleen vaienneet, mutta en silti ollut täysin tyytyväinen. Halusin syvempiä ja leveämpiä haavoja, mutta käteen eivät sellaiset onnistuneet. Siihen ei saanut riittäviä, toisin kuin reiteen olisi saanut, mutta minulla ei ollut mitään jolla olisin paikannut haavat, ei edes sidettä, joten siivosin jälkeni, vedin hihan alas ja laskeuduin makaamaan sängylleni.

          ”Sinua tuskin Iida kiinnostaa, mutta ajattelin silti ehdottaa raamattua”, Lea sanoi kaivaen kankaisesta kassistaan esiin pienen ja paksun, mustilla kansilla varustetun kirjan. ”Ei se kaikkia auta, eikä suurin osa halua ottaa ehdotusta edes vastaan, mutta toivoisin sinun olevan poikkeus.”

”Toivoisit mun olevan poikkeus? Oonko mä niin toivoton tapaus, että se olisi viimeinen mahdollisuus?” kysyin hieman huvittuneena.

”Et. Ajattelin, että jos sitä selaamalla löytäisit vastauksia.”

”Aikuisten satukirja se on, ja hulluja ne jotka niihin tarinoihin uskovat.”

”Ei sinun tarvitse uskoa minkään olemassa oloon, mutta sieltä voisit saada uskonnollisia näkökulmia. Jotain sellaista, jota minä en osaa antaa”, hän vastasi ja ojensi kirjan minulle.

Kohteliaasti otin sen vastaan, vaikka en uskonut siellä olevan mitään, mitä olisin halunnut löytää. Saipahan siitä edes jotain lukemista yksinäisiin hetkiin, sillä oleskelutilan kirjahylly ei antanut suuria lukumahdollisuuksia Disneyn prinsessakirjojen lisäksi. Oli ehkä tekopyhää pitää sitä vain tylsyydentappajana mutta ehkä se ei haitannut. Olihan kirjan päähenkilökin tekopyhä. Jumala halusi meidän tuntevan syyllisyyttä asioista, joiden Hän oli päättänyt tapahtuvan jo paljon aiemmin. Aivan kuin meidän olisi pitänyt tanssia hänen tahtojensa mukaan ja ”omia” päätöksiä kuului katua. Kaikki oli ennalta määrätty ja jos Hän ei olisi halunnut jonkin asian tulevan, sitä olisi muutettu, mutta Jumala ei ollut jalo.

”Toivottavasti edes vilkaiset sitä”, Lea sanoi, kun oli nousemassa jo tuolilta ja lähtemässä ulos huoneestani. ”Ainiin, oli vielä yksi asia.”

”Niin?” kysyin, kun yritin vetää hihaani huomaamattomasti mahdollisimman alas, jottei yksikään jälki karkaisi hoitajani silmiin.

”Tämä Jasmin, kenen kanssa olet ilmeisesti viettänyt hieman aikaa: hän oli pyytänyt, että voisitte muuttaa samaan huoneeseen, mahdollisesti tähän. Minua pyydettiin vielä varmistamaan asiaa sinulta. Onhan se teidän yhteinen päätös ja haluat vielä sitä?”

En edes tuntenut tyttöä. Tiesin tämän nimen, mutta en mitään hänen elämästään, paitsi että hän oli viillellyt ja oli joutunut samaan kuolleeseen paikaan jossa minä olin asustanut jo muutamia viikkoja, mutta se oli varmasti ilmiselvää jokaiselle. Olimme jutelleet muutaman kerran ja jokainen sana oli ollut vain pintaraapaisua turhista aiheista, eikä minulle ollut sanallakaan mainittu sellaisesta järjestelystä. Sekunteja olin hiljaa ja ihmettelin, kunnes muistin. Hänen edellisen illan viimeiset sanat tulvivat mieleeni ja ajatuksiini aukeni ehkä jopa nopeampi lähtö, jos hoitajat katsoisivat muuton sosiaalisuuden nousuksi ja yhdeksi positiiviseksi merkiksi parantumiselleni.

Mutta vaikka se saattoi auttaa minua, kaikki tuntui tapahtuvan silti aivan liian nopeasti. Tuntui oudolta ajatukselta jakaa oma tuttu ja aiemmin yksityinen tila jonkun toisen kanssa. Jonkun sellaisen, jota ei alussa ollut edes sietänyt, enkä ollut varma oliko tilanne muuttunut merkittävästi vieläkään, vaikka eihän minulla käytännössä ollut mitään häntä vastaan. Ei ainakaan mitään henkilökohtaista. Ehkä pelkäsin vain, että kaikki, josta olin tehnyt omaani, oli muuttumassa yhteiseksi. Silloin enää edes ne neljä nurkkaa eivät voineet olla tutut ja laskeminen piti luultavasti aloittaa alusta yrittäen keskittyä samalla uusiin tavaroihin jotka saatoin havaita sivusilmällä. Ja ehkä hoitotapaamiseni piti siirtää täysin vieraaseen tilaan ja jokainen rutiini menisi uusiksi.  

”Joo”, sanoin, enkä silti tiennyt mitä vastasin.

”Hienoa. Järjestelyssä ei pitäisi kulua kovin kauaa ja heti kun olemme saaneet siirrettyä hänen sänkynsä tänne, voi hän tuoda tavaransakin. Yhteinen huone ei loppujen lopuksi muuta paljoakaan, mutta olen silti iloinen että olet löytänyt juttu seuraa.” Lea kiersi huoneen ympäri muutaman kerran katseellaan ja jatkoi: ”Sänky sopii luultavasti tuohon vastakkaiselle seinälle.”

”Entä säilytystila? Eikö tänne tuu aika ahdasta?” kysyin hieman huolestuneena.

”Hän voi tuoda lipastonsa sänkynsä päähän, mutta vaatekaappiin sinun pitäisi tehdä tilaa muutamalle hyllylle.”

Hetken oli aivan hiljaista ja tuijotin lattiaa. Nytkö se jo alkoi? Omaa reviiriäni alettiin pienentää viemällä jopa kaappi tilaa.

”Ei tämän tarvitse olla lopullinen päätös”, hän lisäsi kun oli ilmeisesti huomannut huolen kasvoiltani.

”Ei… Siitä tulee varmaan ihan kivaa”, pakotin itseni vastaamaan.

7.

          Jätin varmasti ikuiset traumat muutaman vuoden takaiselle kaverilleni, jonka luona yritin itsemurhaa. Kaiken piti onnistua - olin suunnitellut sen niin. Rauhallinen kuolema ja ikuinen uni, muita mahdollisuuksia ei olisi ollut. Minut olisi haudattu, ja vähitellen jokainen (tai ne harvat joita ehkä hieman kiinnosti) olisi päässyt yli kuolemastani, unohtanut ja jatkanut elämäänsä. Kenellekään ei pitänyt jäädä mahdollisuutta jäädä miettimään, milloin yrittäisin uudelleen, eikä minun pitänyt joutua selittelemään yhtäkään syytä valintaani. Elämä olisi ollut ohi juuri silloin, aivan kuin olin suunnitellut. Jo neljätoista vuotiaana minulla oli ollut tarpeeksi aikaa.

Halusin kuolemasta rauhallisen ja halusin varmistaa mieleni tilan, jolloin en varmastikaan menisi paniikkiin tai alkaisi epäröidä viimeisillä hetkillä. Ei elämän lopun kuulunut olla surullinen tai pelottava. Ei kuoleman ajatuksen tai sen kokemisen pitänyt johtaa yhtäkkiseen paniikkiin ja siksi tarvitsin rauhoittavia lääkkeitä, joita tiesin saavani helposti hänen vessastaan, pienestä kaapista.

Lukitsin vessan oven, antaen hänen luulla käyntiäni normaaliksi ja avasin ylimmäisen kaapin, jossa tiesin lääkkeiden olevan. Kaadoin kämmenelleni reippaasti yli kymmenen pilleriä ja muutama kerrallaan laskin ne kurkustani alas. Lääkkeiden ottaminen sujui ongelmitta ja istahdin hetkeksi pöntön kannelle, halusin odottaa. Halusin saavuttaa lääkkeiden aiheuttaman tilan ennen kuolemaani. Se oli ainut asia, joka minun enää silloin piti nähdä. En ollut koskaan tehnyt mitään sellaista, mutta ilmeisesti odotin liian kauan, sillä hetken kuluttua havahduin huutoihin oven ulkopuolelta - oliko minulla kaikki kunnossa.

Tottakai kaikki oli kunnossa, olinhan minä kuolemassa. Olin viimein pääsemässä pois, jättämässä kaiken taakseni, joten kaikki oli mainiosti. Yksikään paha asia ei olisi enää kalvanut mieltäni, kärsimys oli loppumassa. Sillä hetkellä mikään ei olisi voinut olla paremmin. Mutta kun huudahdin vastaukseksi: ”Joo kaikki on hyvin”, huomasin, kuinka ääneni ei kuulostanut enää normaalilta. Sanat eivät muodostuneet yhtä hyvin kuin muutamaa minuuttia aiemmin. Suun liikkeet olivat muuttuneet raskaammiksi eikä ääni tullut ulos tavallisen voimakkaana, vaan hentona ja vaivalloisena.

Ymmärsin siinä vaiheessa, että oli toimittava ennen kuin Isabella ehtisi huolestumaan yhtään enempää. Vedin puukon taskustani nopeasti käteeni ja riisuin hupparin pois. Olin varmistanut veitsen terän olevan tavallista terävämpi ja ojensin käsivarttani hieman eteenpäin ja viilsin pitkän, pituussuunnassa kulkevan syvän haavan. Veri ei virrannut ulos hiljalleen vaan voimakkaasti ja nopeasti valuen norona lattialle. Sekunti sekunnilta lähestyin omaa kuolemaani ja hymy nousi huulilleni. Hetken kuluttua olisin ollut vapaa. En koskaan ollut uskonut, että kuoleman odottaminen saattoi olla niin rauhoittavaa, nautinnollista, vaikka kaikki juuri loppuvassa elämässäni oli jäänyt kesken. Se ei haitannut.

Laskeuduin istumaan lattialle ja tuijotin kättäni ja tummanpunaista verta. Pääni keinahteli tahdottomasti puolelta toiselle, näkö sumeni ja hengittäminen kävi raskaammaksi. Siltä kuoleminen tuntui. Siltä tuntui, kun pimeys ja lopullinen lepo lähestyivät. Kuolema tuoksui laventelisaippualle ja vessan puhdistusaineelle. Kuoleminen oli kivaa, kun tavarat muuttuivat epätarkemmiksi, kaukaisemmiksi. Hetken tunsin vilua. Aivan kuin siellä, alhaalla vessan lattian rajassa olisi alkanut vetämään, vaikka hetkeä aiemmin oli ollut vielä lämmin. Yritin pitää itseni mahdollisimman pitkään tajuissani, sillä halusin tuntea kaiken mahdollisen, mitä vielä oli jäljellä.

>Siinä minä olin kuolemassa, toisen vessassa<, ehdin ajatella ennen kuin silmäni painuivat kiinni ja pimeys saapui. Pimeys, jonka toivoin olevan lopullinen. Elin viimeiset hetket toivossa, ettei koskaan olisi enää tarvinnut nähdä mitään.

          Pienenä, alle kymmenen vuotiaana painajaiset kuuluivat vain tilaan, jossa olin unessa. En koskaan tullut edes ajatelleeksi, että painajainen voisi alkaa vasta silloin kun avaisi silmänsä. Mutta sen totuuden, pahimman painajaiseni alun kohtasin, kun avasin silmäni sairaalan valkoisella sängyllä maatessani. Ranteeni olivat sidottuina sängyn molemmin puolin ja olin kiinni monissa letkuissa. Toista käsivarttani peitti valkoinen sideharso ja äitini istui tuolilla toisella puolella pientä huonetta turhautunut ilme kasvoillaan.  

tulossa jatkoa luku luvulta....