istun paikoillani, eikä

mikään ole oikein

et edes sinä

ja kaikista vähiten minä

et pysty pysäyttämään 

näitä kaatuvia seiniä

enkä minä osaa auttaa 

itse itseäni 

Jos mä en olisi koskaan luvannut kenellekään mitään, ei mulla olisi mitään rikottavaa. Vaikka mun tapauksessa ei olis ollenkaan uus juttu että rikon lupauksia. Mä oon valehtelija. Mä pystyn valehtelemaan kirkkain silmin, eikä se tee edes tiukkaa, ehkä mä en osaa rakastaa sillä tavalla miten pitäisi. Lupaan asioita vaikka jo luvatessani tiedän, etten mä tarkoita sitä. Salaa toteutan itseäni ja nauran muille, kuinka hyvä uskoisia he ovat. Silti mä vaadin muilta sitä. Pitää olla rehellinen, pitää lupaukset, tarkoittaa mitä sanoo. Eikä mua enää pelota uhkaukset lähtemisestä, ei ne ole toteutuneet vielä tähänkään mennessä ja jos joku on lähteäkseen, niin lähtekööt. Ehkä se on mulle aivan sama. Ei mua tarvitse katsella. 

ne ihmiset jotka näkevät

maailman ruusunpunaisten

silmälasien läpi

jotka poimivat kukat

sinä et ole yksi heistä

sinä välität tavalla

jota minä haluan

joka on oikein minulle

jota ilman en osaa enää

hengittää

Tää on niin epämiellyttävää, ahdistavaa ja turhauttavaa, kun mä en pääse eroon ajatuksesta viiltää itseäni. Niin houkuttelevaa, ja ne mielikuvat, voi että. Valuva veri, terät ja se rauhallisuus kun saa keskittyä vain siihen. Mä odotan pelkästään seuraavaa kertaa, vaikka mielessäni mä elän niitä tapahtumia päivittäin. Ei mua estä ne lupaukset joita oon antanut. Mua estää vain se helvetin lomamatka.

Hatarat muistikuvat

0.5 likööri pullo, kaljaa ja siideriä. Taisin mä aika hyvissä olla, ottaen huomioon vain muutamat muistikuvat ja öisen oksentamisen. Suunnitelmat näköjään vähän muuttu päivän aikana, koska mun ei ollut tarkotus juoda. Piti hengata muutama tunti päivällä L:n kanssa, mutta kun porukkaa tuli lisää ja mä sain pullon käteen, ne muutama tunti venyi sitten iltaan asti. Tänään päivällä piti sitten darrassa ja korkeintaan kahden tunnin yöunilla mennä mummin syntymäpäivä lounaalle. Voi sanoo, ettei ruoka kauheesti maistunut.

Eniten mä vaan ihmettelen sitä, ettei äiti tajunnut loppujen lopukskaan, epäilyistä huolimatta mitään, kun se mut illalla haki kotiin. Mut mä voin sanoo, et eilen pitkästä aikaa mul oli hauskaa. 

Huomenna käydään aamusta hakemassa iskän kanssa mulle ostettu mopo liikkeestä ja perjantaina pitäis vissiin raahautua ensimmäiselle teoria tunnille.

Mä nään et kurjuutta kummempaa kuuluu

Ja vaikkei tunnetakaan,

sun tunteet ei oo uusii mullekaan

Mä nään et kurjuutta kummempaa kuuluu

"Kiva kun sulla meni viime viikko hyvin." Noin se muija taisi siellä huoneessaan mulle sanoa, enkä jaksanut korjata häntä ja lauseen pieniä virheitä. Hassua, että se totesi tuon juuri nyt kun viime viikko meni todellisuudessa huonommin kuin pitkään aikaan. Varsinkin lähes joka ilta on ollut normaalia suurempia ahdistuskohtauksia, hermot on ollut jatkuvasti tavallista kireemmällä ja olo on koko ajan täysin poissaoleva eikä mikään tunnu miltään. En edes muista koska viimeks oon ollut näin välinpitämätön ja pystynyt sanomaan "ihan sama" tarkoittaen sitä täysin siihen asiaan johon sen olen liittänyt pariin kertaan kuluneella viikolla. Mä oon ollut koko viikon jossain poissa. On vastannut puhelimeen ja siivonnut mutta mä en ole ollut siinä hetkessä. 

Viime kerralla sen naisen luona mä täytin jonkun pitkän oirekyselyn. Se oli laittanut ne mun vastaukset koneelle ja se kone oli tehnyt niistä sitten jonkun diagrammin. Masennus, ahdistuneisuus ja vihamielisyys näytti lentelevän aika korkeella normaaleihin lukemiin verrattuna, vaikka eihän toi todellakaan kerro sitä kokonaan onko joku 'ongelma'. Suuntaa antava paska. Se taulukko eteni kerros kerrokselta "viiva viivalta" ylemmäs ja yks viivan väli korkeemmalle normaalista tarkoitti jo huomioon otettavaa muutosta. Mulla masennus oli lähes kuus viivan väliä korkeemmalla. Hah.  

Haluaisin taas viillellä. Tällä kertaa reisiin. En oo koskaan viiltänyt muualle kuin nilkkoihin, mut mä haluaisin nähdä ja tuntee sen kun vähän koristaisi reittä. Mä en ymmärrä miks mä en ole jo viiltämässä koska haluan niin paljon. Mikä mut muka saa pidettyä poissa? Se lupausko jonka tein sille yhdelle? En usko, ei se ole mua ennenkään estänyt. Sekö, että nyt on kesä ja tiedossa olisi lomamatka? Mä en ymmärrä itseäni. Miks mä en voi olla ajattelematta koko asiaa? 

"tiäks kui hauskaa meil siel oikeesti olis?"

"ihan helvetin"

"älä...juotais joka ilta ja poltettais tupakkaa aamuun asti"

valkovenäläinen kahden litran pullossa

Lysähtää täysin ja kuiskata hiljaa, ettei jaksa. Terä käteen ja viiltää niin paljon kuin haluaa ilman huolta kuinka peittää jäljet. Istua lattialla ja katsoa kuinka veri, kaunis veri, valuu pitkin jalkaa. Kaunista väkivaltaa itseään kohtaan. Oon enemmän sekaisin, kuin kukaan ikinä uskoisi. 

Mä haluan kaljaa ja valkovenäläisen kahden litran pullossa. Mä en jaksa olla selvinpäin enkä kiemurrella enää näissä fiiliksissä.

Paniikkikohtaus, liikaa ahdistusta. Mä niin rakastan sitä, vittu. Mä haluan pois täältä kokonaan. Ei musta oo jäljellä muutakun kuoret ja halut jotka tuhoaa mua lisää. Mä en oo muutamaan viimepäivään jaksanut mitään, mutta jokin pakottaa mut ylös, käskee pitää kulissit yllä. Vaikka mä haluaisin vaan itkeä ja huutaa ja nukkua ja juoda...tai viillellä. Mä en voi tehdä mitään ennen elokuuta, koska sillon me mennään lomalle. Pitäs uida ja kaikkee ja isovanhemmat tulee mukaan. Mä en halua että ne saa tietää. Mutta aina kun yrittää taistella viiltelyä vastaan, lopputuloksena on jonkin asteinen paniikkikohtaus ja kaikki ylimääräinen ahdistus. Mä haluan pois, mutta en halua kuolla. Mä haluan pois, mä haluan olla sekaisin, mä haluan juoda, mä haluan tupakalle, mä haluan tän olon pois, mä haluan tietää mistä tää johtuu. Mua ahdistaa niin paljon, enkä oo saanu muutakun riitoja ja erimielisyyksiä aikaan. Mä en jaksa uskoa että ketään kiinnostaa tai kukaan välittää. Oon haamu kaikille. Oon paikalla, mutten oo ollut enää pitkään aikaan läsnä. Mulla on huumorintajua mutta en jaksa nauraa. Tuntuu vaikeelta pitää itteensä edes istuma asennossa. Haluan maahan makaamaan. Haluan jäädä siihen ja nukahtaa. Tuntuu kuin joku kuristaisi mua, ilman mitään syytä. Mä kuristan itse itseäni, koska mä luulen nauttivani siitä mutta mä nautin verestä. Valuvasta, punaisesta. 


Mulla on jälleen maanantaina aika psykologille, tai mikä lie onkaan. Mua jännittää, oikeastaan ahdistaa sinne meneminen. Täytin viime kerralla oirekyselyn ja sitä olis tarkoitus katsoo, mutta mä en halua. Ei mua kiinnosta. 
Nää ensimmäiset käynti kerrat on jotain tarkkailukäyntejä ja elokuussa koulujen alettua olis tarkoitus tehdä hoitosuunnitelma. En mä tarvi hoitoa, ei mulla ole syytä siihen. Vien vaan paikan oikeasti apuatarvitsevalta. En mä edes osaa kertoa, että kuinka paha olo mulla onkaan, kuinka ei vaan jaksaisi.

Pakko mennä nukkumaan....unohtaa kaikki.

turhautunut

Mä yritän kertoo että mua ahdistaa

mutta sä jatkat vain omaa juttuasi

Kuulemma se shotti nousi liikaa sun päähän

mitäs tilasit sen

mitäs joit sen 

Mut kai se on okei

sulla ainakin on hauskaa

Vaikka mua ahdistaa 

enkä edes tiedä mikä

Voi kumpa mulla olisi ne shotit 

jotka sulle oli liikaa.

Jaksaisimpa mä välittää täydellisesti

kun kerrot olevasi humalassa

kun kerrot itkien isästäsi puhelimeeni

kun mainitset ystäviesi nimet ja riidat

kun suunnittelet innoissasi jotakin

Mutta mä haluan auttaa sua, suojella

Anteeksi.

kun kävelen kadulla, ei katseet kiinnosta

Viime päivät on kulunut tosi oudosti, pelkkien unenomaisten harhakuvien varjolla vaikka oon ollut täysin selvinpäin. Eilinen oli yhtä säätämistä koko päivän. Luvattomia juna- ja bussimatkoja, joiden järjestely tuntui olevan täysin turhaa lukuun ottamatta uutta tupakka askia, hiljaa olemista, tyhjiä katseita ja 37-vuotias mies. Toivottavasti edes joku osallisena olleista sai kyseisestä päivästä jotain irti, koska mä en mitään. Ja nyt tällähetkellä, mä odotan vain alkuviikkoa, jotta saisin järjestettyä päivän jolloin pääsisin hakemaan pari juttua kylältä.

En jaksais edes kirjottaa tätä tekstiä, eikä mulla ole kovin suurta kiinostusta, mutta haluan kirjoittaa. En tiedä mitä, enkä tiedä miksi, mutta haluan. En jaksa vastata enää yhteenkään puheluun tän yön aikana, en jaksa kirjottaa ainuttakaan viestiä enää, enkä jaksa pitää silmiä auki, mutta silmät kiinni oleminen ahdistaa. 

Tule mun lähelleni

mutta älä koske

Ei

koske sittenkin

ota mut syliin

ja halaa mua

Älä päästä lähtemään

Miksen saa sanottua 

sinulle enempää 

kuin kaksi ensimmäistä riviä

oon luottanu ja uskonu suhun kun nousevaan kuuhun, sä sanoit

Sinä olet sumu, johon olen jo eksynyt 
            tupakan ja vaaleanpunaisen pullon hajuveden tuoksu
            valkovenäläinen jonka juomasuhteet ovat päin helvettiä
            puhelinnumero, johon soitan lähes päivittäin
            ainoa suunta, jonka näen selvästi
            hetket, joita en kadu
            hän, kenestä en koskaan halua päästää irti
            lauseet, joiden kuuntelemiseen on aina aikaa
            kuulemma täysin väärä minulle, mutta silti juuri oikea
            hän, joka saa minut tuntemaan olevani hengissä
            hän, joka saa sydämmeni jättämään lyöntejä välistä
            
Näen sinussa ajan, joka loppuu aina liian aikaisin 
            spotifyn kulutetut soittolistat
            lämmön, kultaisen sydämmesi, jonka vieläkin haluat kieltää
            vittusaatanan kun irvistät ärsyttäessäsi minua
            juna-asemat, joiden läpi on kuljettava päästäkseen luoksesi
            epävarmuutesi, kun jälleen vastaat soittooni humalassa
            sylin, johon olen aina halunnut palata
            ja kädet jotka vastasivat puristukseeni    
            murheet, jotka painoit minuun kun annoit pääsi levätä sylissäni
            kyyneleet, jotka haluan kuivata
            pelon, jonka haluan poistaa 
            illat, joita tiedän olevan aivan liian vähän

Muistatko sen kylmäaseman?
            kun sanoin "moi" ensimmäistä kertaa?
            kun suutuit minulle, minä sinulle?
            laiturin jonka alla uimme, sen hämähäkin?
            kun tartuit jalkaani aikoessani lähteä pois?
            kun kerroin rakastavani?
            kun puhuimme koko yön?
            flanellini, jota pidit päälläsi ja kuinka se tuoksui sinulle?  
               anteeksipyynnöt ja -annot?  - sillä minä muistan kaiken
            
Rakastan sinua
           hymyäsi ja nauruasi, kun ne ovat aitoja
           katseita, joista tunnistan sinut
           sydämmenlyöntejäsi, jotka tunnen halatessani sinua.

Taivas, kuinka onnellinen olenkaan vierelläsi. Se mitä halusin, mutta mitä en osannut odottaa; se olet sinä. Kuinka eksynyt olisinkaan ilman sinua. 
Olet kanssani, vaikka kävelen yksin.
          

Sä kysyit pelkäänkö mä, ja vastasin että aivan saatanasti

Tää päivä on ollut vaan surkea läppä tai sairas painajainen, eiks niin? Ja nyt mä haluan herätä, tää ei oo yhtään huvittavaa. Ei edes siedettävää tasoa. Mä en halua tietää yhtään enempää ja haluan unohtaa senkin mitä aamupäivällä jouduin kuulemaan omien kysymyksieni seurauksena. "Yritä jo hyväksyä tää asia", mulle kirjoitettiin vastauksena lukuisiin viesteihini. Miten mä voisin antaa itelleni edes mahdollisuuden ajatella tavalla, ettei mitään olisi enää tehtävissä? Mä en halua hajota niin lopullisesti. Mä en halua ymmärtää, että ehkä mä joudunkin luopumaan. Ehkä mulla ei olisikaan enää muuta jäljellä siitä ihmisestä, kuin muistot. Se ei saa jättää mua tänne kärsimään yksin. Mutta mä pelkään, että se valinta ei sittenkään ole enää hänen käsissään vaikka niin en haluakaan uskoa.   

Ahdistaa, itkettää, oksettaa. Tätä asiaa ei saisi pyöritellä päässä yhtään enempää. Kaikki on niin epätodellista, tuntuu pelkältä harhakuvalta. Odotan tunnetta, joka tulee kun herää painajaisesta ja ymmärtää ettei mikään äskeinen ollutkaan totta, eikä se paha pysty tavoittamaan minua valveilla ollessani. Ikävä kyllä pelkään, että tämä ei ole enää unta.

Uni vie minut parempaan paikkaan 

ja siellä

unen ja todellisuuden välissä

valkoisessa harsossa

olet myös sinä

kauniina hymyillen, sinä

olet kunnossa

niinkuin myös minä

meillä on kaikki hyvin

ja voi kuinka toivoisin 

sen olevan totta

eikä tarvitsisi enää itkeä

Viiltoja

Verta kaikkialla. Haluan tahria sillä joka paikan; jalat, kädet, seinät. Haluan istua suihkussa ja katsella kun veri valuu jalkoja pitkin saavuttaen lopulta lattian. Miksei kukaan anna mun tehdä sitä? Miksi kaikki vain hajoittavat mua, antamatta mulle edes vapautta viiltää itseäni?

Ja jos joskus syliin mustan maan, mä sua joudun kantamaan niin minä sinua vaan

Mua pelottaa miten kaikki asiat tulee menemään. En anna itselleni mahdollisuutta ajatella pahinta vaihtoehtoa, vaan tyydyn parhaimpiin mahdollisiin ja luotan niihin melkein sokeasti. Pelkään sitä pudotusta joka tulee väistämättä eteen, jos asiat ei menekään toivotulla tavalla. Sitten sattuu. Ja aivan saatanasti. Mulla on koko ajan olo että voisin itkeä, mut en mä halua. Mitäpä se edes auttais. Ei mitään. Jos asiat päättää mennä tietyllä tavalla, siihen ei paljoo vaikuta vaikka kuinka itkis ja huutais, rukoilis ja nussis. Mä yritän kiertää ja väistellä kyseisiä asioita, poistaa ne mielestä ja olla kuin mitään ei olisikaan: kaikki olisi hyvin, mutta vähänväliä totuus muistuttaa itsestään, enkä mä saa tai pysty unohtamaan.

Väsyttää, mutta mä en halua mennä nukkumaan. Silmätkään meinaa pysyä enää auki muutakuin väkisin. Ei vaan parane pahemmin ikinä mainita kenellekään väsymyksestä mitään, mikä valittaminen siitäkin syntyy. Teksti on sekavaa ja postaukset elää ristiriidassa keskenään, niinkuin koko ämmä muutenkin. 

Äsken tajusin, että tasan vuosi sitten tänään, kolmas kuudetta, ärsyttää kun toi postauksen päivämäärä ei vaihtunut oikeeks vaik kello on yli puolenyön mä en vielä tähän aikaan osannut ajatellakaan kaikesta huolimatta, että tää päivä tulis olemaan niin rankka mitä se oli. Läheisen kuolema. Siitä on kulunut vuosi, mutta aika tuntuu niin lyhyeltä...

~Jos tää on valhe, minä uskon valheeseen  /  Mitä totuudesta piittaa, se ei yllä sydämmeen  /  Jos tää on virhe, en sen tahdo oikenevan  /  Minne kanssas päädynkään, vain siihen suuntaan nään  /  Ei oo muuta maailmaa, se sun vuokses jäädä saa  /  Minne toisestaan näin hullut, menee kun on aamu tullut  /  Ja elämä jatkuu  /  Voiko pettääkään, enempää kuin itseään  /  Voiko oikein tehdessään, tehdä väärin kellekään  /  Jos tää on kiusaus, mä olen valmis lankeemaan  /  Minä tahdon olla heikko, ja seurata sua minne vaan  /  Jos tää on hulluus, mä kuulun joukkoon sellaisten  /  Jotka sieltä matkaltaan, eivät palaa milloinkaan...

Huudan en saatana jaksa ja sitten mä meen

Mä haluan pois. Kukaan ei ymmärrä mua. En edes mä itse. Hävettää.

Kaikki tuntuu ajattelevan mun viiltelevän huomion tai säälin takia. Mutta ei, ei todellakaan. Eihän kyseisestä asiasta tiedä edes kuin viisi ihmistä. Kaksi kaveria ja niiden lisäksi porukat ja mun veli, jotka saivat tiedon ilman mun osallisuutta siihen. Mä piilottelen mun arpia, en vaihda koulun pukukopissa housuja, en kulje vieläkään kotona ilman pitkä vartisia sukkia, enkä vahingossakaan ole maininnut kenellekään ylimääräiselle tästä. Kun multa kysytään olenko viillellyt, en kerro totuutta vaan vastaan sen mitä kysyjä haluaa kuulla; "En." Mä haluan arvet pois mun iholta, mutta haluan tehdä niitä silti lisää. 

Mä haluan luovuttaa, mutta silti haluan nähdä miltä huominen näyttää, vaikka tiedän sen olevan samanlainen kuin eilinen. Mä oon umpikujassa aivan kaiken suhteen. Mä oon hukassa, sekaisin eikä mulla taidakaan olla ihmistä kuka osaisi, voisi, haluaisi tai jaksaisi opastaa mut pois siitä sotkusta johon oon itteni onnistunut tunkemaan. Haluan nostaa kädet ilmaan, antautua ja antaa tän ratkaistavaksi jollekin toiselle, jollekin viisaammalle, jollekin joka haluaa yrittää. Mä haluan enää vain heittäytyä maahan makaamaan ja antaa tän kaiken olla. Tässä ei ole mitään mielenkiintoa, kun ei jaksa. Ja taas mä saan huomata, kuinka taidokas olen rypemään tässä itsesäälissä ja voivottelussa osaamatta vaikuttaa tilanteeseeni millään tavalla. Ei auta vaikka aamulla yrittäisin saada pintaan paremman fiiliksen, sillä jossain vaiheessa synkemmätkin ajatukset saavat mut kiinni. Tää kaikki taitaa mennä vaan huonompaan suuntaa huolimatta onnettomista yrityksistä laittaa vastaan. 

Mulla on paha olla, mutta kukaan ei ymmärrä. Tai kai mä sit vaan kuvittelen...