Rintaa painaa eikä henki kulje. Silmät kosteina koko ajan, ei mun pitänyt itkee. Haluan huutaa, itkee romahtaa. Haluan syliin, sen yhden, jonka mä taas hajotin puhumalla totuuden. Miks se kysy, miks mä vastasin, kaikki ois niinkun ennen. Mä en pysy kasassa en pysty meneen nukkuun. Selästä ja rinnasta painetaan, joku yrittää tappaa mua koko ajan. Ois ees hyvä terä. sitä mä tarviin en jaksa enää kirjottaa haluan viiltää. haluun jotain mikä rauhottaa....miksei kukaan auta
Mun pyydettiiin puhua ens kerralla psykologilla näistä "kohtauksista" mitä koulussakin meinas tänään tulla kolme. tarviin tupakkaa

väisteleen katseita, kun ne tuijottaa ja odottaa vastausta. juoksen silmilläni ympäri huonetta tai tuijotan ohi. en uskalla, se ei tunnu enää luontevalta. Ei ainakaan tällä viikolla.

En jaksa, tää ahdistus puskee läpi eikä mun psykologi ymmärrä, enkä koe oikeudekseni korjata väärinymmärryksiä. "Hyvä ettei sulla ole ollut mitään lamaantuneita vaiheita ja mukava kun löydät kiinnostusta edes jostain ja pystyt nauttimaan paremmista hetkistä." Niin..pitäisikin toi lause paikkaansa.

Musta tuntuu, ettei mua enää oo. Ihan kun en olis tässä kehossa, täällä.

En oo kirjoittanut, en löydä sanoja enkä totuutta. Kello kiirehtii ja parissa tunnissa päivä vaihtuu. Haluaisin soittaa, mutta ketä se hyödyttäisi? En osaa puhua. Suutu mulle, oo kiltti, tietäisin että sä välität. Huomenna tulee liikaa kosketuksia, liikaa katseita. Koulussa jossa jokainen on mulle ei kukaan. Paitsi se, jonka kanssa vietin koko loman.

Tää on niin sekavaa, niin tyhjää, pelkkiä sanoja, lapsellista..

Mun pitäisi kai tehdä niinkuin noi sanoo, olla nukkumassa. Nukkua niihin aikoihin kuin "normaalit ihmiset", eikä aina valittaa väsymyksestä. Mutta se väsymys ei lähde, nukuin miten hyvänsä. Nyt hamuan tupakkaa ja odotan aamua, ensimmäistä röökiä, ettei tää päänsärky jatku koko huomista. Kaks päivää ollut jo ilman ja aski on jo repussa valmiina. Vaikkakin paskaa merkkiä, huhhuh pall mallin punanen. Hyi.  

mun mieli on tyhjä sanoista, enkä mä tiedä enää kuinka keskustelu aloitetaan

huudan vittu ja lähden pihalle

olispa jo kortti, kaikki ois helpompaa

ei tarvitsis olla näin paljon täällä missä ei ole mitään

tuijotan kelloa ja toivon olevan yö, jotta voisin nukahtaa tuntematta syyllisyyttä ajasta 

mä en muista miltä tuntui tehdä ja sanoa asiat tunteella

oon täysin eksynyt, vaikka tiedän missä seison

Mä oon yksin!

Kuuntelen samoja biisejä uudelleen ja uudelleen.
Odotan öisin auringon nousua ja aamun valkenemista.
Katson twilighteja jo neljättä kertaa läpi viikon sisällä. 
Yritän nukkua päivisin mahdollisimman pitkään.
Hereillä ollessani olen sisällä.
Toivon pääseväni vain tupakalle.
Valehtelen niille joille en edes haluaisi.
Enkä pysty olemaan samassa huoneessa hänen kanssaan. 
Mikään ei ole niinkuin haluaisin.

Käperryn sinun kainaloon

Haen varjostasi suojaa

Itken itkuni rintaasi vasten

Tunnen ettet huomaa

En saa selkoa tuulistasi

Sinä puhallat toiseen suuntaan

Mokoma - Punamultaa

Lomalle viikon päästä. Neljä päivää ja ehkä silloin voin luovuttaa ja antaa viimein periksi itselleni ja lupauksille joita ne sinisilmäiset hölmöt uskoivat. Mä odotan, että pääsen sitten takaisin kotiin, mutta pelkään. Luovutanko mä täysin? Huudan ihan sama ja annan mennä ilman rajoja? Mikä mua estää, kuka vetää viivat joiden sisällä pysyn? Ei kukaan, mun pitäisi tehdä se itse - ja se on pelottavinta, koska mulla ei ole aikomustakaan siihen. 

Ennen sitä, mun pitää piilottaa vanhat arvet heiltä, joiden ei kuulu niitä nähdä. Ja se tulee jo olemaan oma haasteensa.

Tähän vereni lasketaan

Pisara kerrallaan uhrataan

Kauneinkin kukka vielä kuihtuu

Suurinkin runko halkeaa

Ei kasva vilja, sato kuivuu

Se on punamultaa

Niin monta päivää aivan hiljaista
sä et soita
et laita viestiä
miksei se vois olla sun tapaista
niin ei tarvitsis huolestua ei ihmetellä
vaikka mä koitan tavoittaa sua
vastaat nopeesti
kaikki on hyvin
ja lähdet paikalta
eilen sä tulit vielä kysymään
ja puhuit muutaman lauseen verran
mutta mä en osannut taaskaan
vastata niinkuin pitäisi
käytin yhden nauravan 
sanoin tylysti nukahtavani pystyyn
niinkuin kaikki olisi hetkessä taas muuttunut
vaikka ei, sä poistut paikalta
ja ehkä syy onkin mussa
ehkä mä puhun liikaa vaikken oikein avaa suutanikaan

I'll take the shot for you

I'll be the shield for you

needless to say

I'll stand in your way

I'll take the shot for you

The Rasmus - Shot

Vittuilen sulle jokaisessa lauseessa
vaikka sä puhut yrityksistäs
tehdä itsemurhaa
ja sä luulet et mä välitän
mutta kultapieni
mä tulin kysyyn sun kuulumisias vaan
koska oli tylsää

tiedän et oon hirvee
mut mä en muista
miten kuuluu reagoida

Joku sanoi joskus, että mäkin opin lukemaan kunhan löydän mielenkiintoisen kirjan. Väitin vastaan ja puhuin elokuvien puolesta, mähän vihasin lukee ja en pitänyt mahdollisuutena, että olis kirja joka miellyttäis mua täysin. Oli sittenkin; Veronica päättää kuolla. Miten pystyykään samaistumaan moniin kohtiin niin hyvin ja nauttimaan just sellaisesta tekstistä. Oon ihan fiiliksissä, kun sain sen loppuun äsken.

Mä en voi olla ajattelematta, että koulu alkaa kohta ja pitäis jaksaa. Viimenen vuos peruskoulussa ja pitäis panostaa, mut mun suunnitelmat on aivan jossain muualla. Mä en tuu selviämään edes syksystä, koska jopa nyt aamusin herääminen ja päivän meneminen läpi on raskasta varsinkin jos vähänkin pitäis jotain tehdä. Se terapeutti puhu muutama kerta sitten, että jos käy koulu vaikeeks, lääkitys ois ehkä kohdallaan mutta mä en jaksa uskoo että ne vaikuttais mihinkään. Kuus tuntia lähes joka päivä koulussa. Pitäis esittää pirteää, ja sosiaalista, vaikka mä tiedän oikeastaan varmaks etten tuu jaksaan läheskään jokaista päivää ainakaan kokonaan. Ei tuu mitään

Mä en jaksa lukea, en mä jaksaisi kirjoittaa, mutta pakko saada jotain johonkin. En ois jaksanut kattoo leffaa, mut mä pakotin itteni pysyyn siinä porukoitten vieressä loppuun asti. Itkettää, mutten jaksa. En jaksa muodostaa järkevää tekstiä. Anteeks. Meen nukkumaan...

Minä kannan meidät yli pimeän

Halla ja Etelätuuli niin kumpikin luuli

Ja kun taivaan rantaan myrsky kohoaa

minulle se aina meitä tarkoittaa

rakkautta joka laske ei luokseen asumaan

jonka kiivaus yhä hakee vertaistaan

Antti Railio - Halla ja Etelätuuli

Mä en osaa enää puhua. Aina kun pitäisi sanoo jotain tärkeetä, mun suu vaikenee ja kaikki luulee ettei mua kiinnosta. Kumpa ne ymmärtäisi, että mä kuuntelen senkin edestä. Haluan kuunnella, koska en osaa puhua. Mulla on asiaa, mutta se saa odottaa. Mä kirjoitan mieluummin, vaikken osaa sitäkään. Ja huomenna pitäisi jaksaa puhua ja kuunnella ja olla. Aamulla pitäisi mennä psykologille ja mä tiedän ettei siitä tuu ainakaan mitään jonkun sijaisen kanssa. Sitten lupasin nähdä kaveria ja sieltä suoraan illalla teoriatunnille. Enkä saa edes nukkua. 

Ja joo, kyl mä muistan, pyysin sua sillon puuttumaan asiaan, jos alan meneen lihavan puolelle ja jotain pitäis tehdä. Mä muistan sen tosi hyvin ja nyt on siis sun mielestäs aika tehdä asialle jotain? 

Mä haluan lukea runoja ja kirjoja kahdesta; kuolemasta ja hulluudesta. Ehkä vähän rakkaudestakin täynnä tuskaa ja kipua. Sellaisia järjettömiä tekstejä, joiden aikana kadottaa itsensä hetkeksi. Mä haluan hukuttautua muutamaan kirjaan ja pulloon valkoviiniä ja heittäytyä ulos tästä todellisuudesta.  

mä olen väärä numero

väärä viesti väärälle henkilölle

mutta se ei haittaa

koska mä tiedän

mä en riitä kenellekään

ja se on ihan okei

Ehkä parin päivän päästä kaikki helpottaa, edes hetkeksi. Pääsee pois näiden neljän seinän sisältä ja hetkeksi karkuun todellisuudelta. Mä en tarvitse apua, mutta mä en jaksa kuunnella muiden huolia ja murheita ja puheita viiltelystä tai itsemurhasta, kun ketään ei kiinnosta mun asiat. Tai ei tässä olis mitään muuten, muttakun mä en jaksa. Raskasta huolehtia muista, kun itsestäkään ei pysty.

Mua ahdistaa, sillä mä ymmärsin, että ne tietää. Porukat todellakin tietää. Mun jalat ei oo puhtaat, ne tietää että mulla on paha olla. Ja katsoessaan mua, se on varmaan ainut asia mitä ne muistaa. Arvet jaloissa, heikko kakara kun ei muuten pärjää. Ne tekee mun eteen niin paljon ja mä oon vaan kiittämätön paska. Ne ois ansainnut niin paljon paremman tyttären, ei tällästä pettymystä. Mun kaverit ansaitsis paljon enemmän. Mun veli ansaitsis siskon jota ei tarvis pelätä joka kerta kun se suuttuu, joka uhrais aikaa sille enemmän ja pelais erän fifaa kun se pyytää. Sellasen systerin, joka ei vaan kiroo ja josta ei tarvis ajatella et koskakohan se lyö taas eikä aina tarvis olla varpaillaan. Anteeks, mä oon vaan niin huono. Mä aiheutan vaan huolta, vaikka se ei ole tarkoitus. Mä oon niin itsekäs! Mä oon vaan niin sekaisin enkä mä osaa hallita itseäni. Mä haluan vaan pois jotta te voisitte olla onnellisia. Mä en halua enää satuttaa ketään.....paitsi itseäni

mä istun yksin

yritän luoda ajatuksen

joka kestäisi edes hetken

niin kauan että se olisi valmis

mutta mikään ei ole

Sä olit pohjattoman yksinäinen

Jos ei anna anteeks niin ei saa

Magneettina vedit puolees kaiken

Mut ei sua saanut kukaan koskettaa

Sä sanoit mulle nyt me lähdetään

Silmät kii katsotaan

Pystyykö tuuleen nojaamaan

Silmät kii

Ei ne enää saa sua satuttaa

Sä sanoit tää on sekopäitten retki

Mä saatan suhun ehkä rakastua

Mut kuilun reunalla on lyhyt hetki

Niin en mä tarvi

En mä tarvii sua

Haloo Helsinki - silmät kii

Ei mitään järkeä, yhtään missään. Mä haluaisin soittaa, mut mitä mä sanoisin? "sori, ei ollut tarkoitus" En ymmärrä miks oon tällänen ja ajattelen näin kaiken. Enkä mä edes tällä hetkellä ole surullinen, en ilonen, en tyytyväinen mutten tyytymätönkään, eikä mua ahdista koska en ajattele mitään. Tavallaan tyhjä olo, mutta silti niin kaukana siitä. Ehkä oon vaan niin sekavissa tiloissa, etten ymmärrä itekään, mutta miks olisin? Mikä mun selitys on, onko mulla edes sellasta?

Joka tapauksessa mä voisin kirjoittaa tähän rakastavani kaikkea, tai vihaavani jokaista hetkee niin paljon että tapan itteni nyt just heti, mutta en mä tarkoittaisi niistä mitään. Tai emmätiedä vaikka tarkottaisinkin. Ihan sama. Meen nukkuun ehkä, huomenna pitää jaksaa.

"Mä tunnen sut sen verran hyvin ja mä tiedän, että sä saatat sanoo joskus sellasta mitä ei välttämättä pitäis, joten sano ihmeessä se mitä sun piti."

Päivä päivältä

aina vaan rankemmin

mä ymmärrän

ettei mun paikka ole

kotona selvänä

eikä mun paikka

taida olla sun luona

vaikka mä pystyn hengittämään

vain silloin

siellä ei riitä ilma tarpeeksi pitkään, tiedän sen

onneksi mä osaan pidättää hengitystäni

ehkä puoli minuuttia

puolet täydestä

se mä sulle taidan olla

vaikka sä juuri uskouduit mulle

vain mulle

enkä mä kuulu

hänen luokseen

en aio hypätä yksin

mutta häntä en saa mukaani

ja ne kaikki muut

onko heissä toivoakaan

vai olenko vain minä

se toivoittomin

kelvottomin

huonoin

vituttaa

Pitäis päästä apteekkiin ja ostaa niitä grammasii särkylääkkeitä kun muut ei enää auta ja jos auttaa niitä pitää olla paljon. Vituttaa tää päänsärky ja se ettei niitä saa kuin viidentoista pillerin pakkauksissa. Vituttaa sen paketin hinta ja ettei mulla todellakaan ole rahaa. Tai on, mutta sen kulutus oli päätetty jo ennen kun mä ne rahat sain. 80 kuukausirahaa ja mummun antama 50. Mopokorttiin se viisikymppiä, passikuviin kolmekymppiä ja kypäräkin pitäis maksaa loppuun. Junalippuihinkin pitäis jäädä rahaa ja mun pitää saada jotain jolla peittää arvet. Vähän ylimääräistäkin ois kiva olla. Vituttaa kun menin juomaan mun rahat. Ainiin ja tupakka...no, siihen löytyy aina jotain hiluja jostain.

istun paikoillani, eikä

mikään ole oikein

et edes sinä

ja kaikista vähiten minä

et pysty pysäyttämään 

näitä kaatuvia seiniä

enkä minä osaa auttaa 

itse itseäni 

Jos mä en olisi koskaan luvannut kenellekään mitään, ei mulla olisi mitään rikottavaa. Vaikka mun tapauksessa ei olis ollenkaan uus juttu että rikon lupauksia. Mä oon valehtelija. Mä pystyn valehtelemaan kirkkain silmin, eikä se tee edes tiukkaa, ehkä mä en osaa rakastaa sillä tavalla miten pitäisi. Lupaan asioita vaikka jo luvatessani tiedän, etten mä tarkoita sitä. Salaa toteutan itseäni ja nauran muille, kuinka hyvä uskoisia he ovat. Silti mä vaadin muilta sitä. Pitää olla rehellinen, pitää lupaukset, tarkoittaa mitä sanoo. Eikä mua enää pelota uhkaukset lähtemisestä, ei ne ole toteutuneet vielä tähänkään mennessä ja jos joku on lähteäkseen, niin lähtekööt. Ehkä se on mulle aivan sama. Ei mua tarvitse katsella. 

ne ihmiset jotka näkevät

maailman ruusunpunaisten

silmälasien läpi

jotka poimivat kukat

sinä et ole yksi heistä

sinä välität tavalla

jota minä haluan

joka on oikein minulle

jota ilman en osaa enää

hengittää

Tää on niin epämiellyttävää, ahdistavaa ja turhauttavaa, kun mä en pääse eroon ajatuksesta viiltää itseäni. Niin houkuttelevaa, ja ne mielikuvat, voi että. Valuva veri, terät ja se rauhallisuus kun saa keskittyä vain siihen. Mä odotan pelkästään seuraavaa kertaa, vaikka mielessäni mä elän niitä tapahtumia päivittäin. Ei mua estä ne lupaukset joita oon antanut. Mua estää vain se helvetin lomamatka.

Hatarat muistikuvat

0.5 likööri pullo, kaljaa ja siideriä. Taisin mä aika hyvissä olla, ottaen huomioon vain muutamat muistikuvat ja öisen oksentamisen. Suunnitelmat näköjään vähän muuttu päivän aikana, koska mun ei ollut tarkotus juoda. Piti hengata muutama tunti päivällä L:n kanssa, mutta kun porukkaa tuli lisää ja mä sain pullon käteen, ne muutama tunti venyi sitten iltaan asti. Tänään päivällä piti sitten darrassa ja korkeintaan kahden tunnin yöunilla mennä mummin syntymäpäivä lounaalle. Voi sanoo, ettei ruoka kauheesti maistunut.

Eniten mä vaan ihmettelen sitä, ettei äiti tajunnut loppujen lopukskaan, epäilyistä huolimatta mitään, kun se mut illalla haki kotiin. Mut mä voin sanoo, et eilen pitkästä aikaa mul oli hauskaa. 

Huomenna käydään aamusta hakemassa iskän kanssa mulle ostettu mopo liikkeestä ja perjantaina pitäis vissiin raahautua ensimmäiselle teoria tunnille.

Mä nään et kurjuutta kummempaa kuuluu

Ja vaikkei tunnetakaan,

sun tunteet ei oo uusii mullekaan

Mä nään et kurjuutta kummempaa kuuluu

"Kiva kun sulla meni viime viikko hyvin." Noin se muija taisi siellä huoneessaan mulle sanoa, enkä jaksanut korjata häntä ja lauseen pieniä virheitä. Hassua, että se totesi tuon juuri nyt kun viime viikko meni todellisuudessa huonommin kuin pitkään aikaan. Varsinkin lähes joka ilta on ollut normaalia suurempia ahdistuskohtauksia, hermot on ollut jatkuvasti tavallista kireemmällä ja olo on koko ajan täysin poissaoleva eikä mikään tunnu miltään. En edes muista koska viimeks oon ollut näin välinpitämätön ja pystynyt sanomaan "ihan sama" tarkoittaen sitä täysin siihen asiaan johon sen olen liittänyt pariin kertaan kuluneella viikolla. Mä oon ollut koko viikon jossain poissa. On vastannut puhelimeen ja siivonnut mutta mä en ole ollut siinä hetkessä. 

Viime kerralla sen naisen luona mä täytin jonkun pitkän oirekyselyn. Se oli laittanut ne mun vastaukset koneelle ja se kone oli tehnyt niistä sitten jonkun diagrammin. Masennus, ahdistuneisuus ja vihamielisyys näytti lentelevän aika korkeella normaaleihin lukemiin verrattuna, vaikka eihän toi todellakaan kerro sitä kokonaan onko joku 'ongelma'. Suuntaa antava paska. Se taulukko eteni kerros kerrokselta "viiva viivalta" ylemmäs ja yks viivan väli korkeemmalle normaalista tarkoitti jo huomioon otettavaa muutosta. Mulla masennus oli lähes kuus viivan väliä korkeemmalla. Hah.  

Haluaisin taas viillellä. Tällä kertaa reisiin. En oo koskaan viiltänyt muualle kuin nilkkoihin, mut mä haluaisin nähdä ja tuntee sen kun vähän koristaisi reittä. Mä en ymmärrä miks mä en ole jo viiltämässä koska haluan niin paljon. Mikä mut muka saa pidettyä poissa? Se lupausko jonka tein sille yhdelle? En usko, ei se ole mua ennenkään estänyt. Sekö, että nyt on kesä ja tiedossa olisi lomamatka? Mä en ymmärrä itseäni. Miks mä en voi olla ajattelematta koko asiaa? 

"tiäks kui hauskaa meil siel oikeesti olis?"

"ihan helvetin"

"älä...juotais joka ilta ja poltettais tupakkaa aamuun asti"

valkovenäläinen kahden litran pullossa

Lysähtää täysin ja kuiskata hiljaa, ettei jaksa. Terä käteen ja viiltää niin paljon kuin haluaa ilman huolta kuinka peittää jäljet. Istua lattialla ja katsoa kuinka veri, kaunis veri, valuu pitkin jalkaa. Kaunista väkivaltaa itseään kohtaan. Oon enemmän sekaisin, kuin kukaan ikinä uskoisi. 

Mä haluan kaljaa ja valkovenäläisen kahden litran pullossa. Mä en jaksa olla selvinpäin enkä kiemurrella enää näissä fiiliksissä.

Paniikkikohtaus, liikaa ahdistusta. Mä niin rakastan sitä, vittu. Mä haluan pois täältä kokonaan. Ei musta oo jäljellä muutakun kuoret ja halut jotka tuhoaa mua lisää. Mä en oo muutamaan viimepäivään jaksanut mitään, mutta jokin pakottaa mut ylös, käskee pitää kulissit yllä. Vaikka mä haluaisin vaan itkeä ja huutaa ja nukkua ja juoda...tai viillellä. Mä en voi tehdä mitään ennen elokuuta, koska sillon me mennään lomalle. Pitäs uida ja kaikkee ja isovanhemmat tulee mukaan. Mä en halua että ne saa tietää. Mutta aina kun yrittää taistella viiltelyä vastaan, lopputuloksena on jonkin asteinen paniikkikohtaus ja kaikki ylimääräinen ahdistus. Mä haluan pois, mutta en halua kuolla. Mä haluan pois, mä haluan olla sekaisin, mä haluan juoda, mä haluan tupakalle, mä haluan tän olon pois, mä haluan tietää mistä tää johtuu. Mua ahdistaa niin paljon, enkä oo saanu muutakun riitoja ja erimielisyyksiä aikaan. Mä en jaksa uskoa että ketään kiinnostaa tai kukaan välittää. Oon haamu kaikille. Oon paikalla, mutten oo ollut enää pitkään aikaan läsnä. Mulla on huumorintajua mutta en jaksa nauraa. Tuntuu vaikeelta pitää itteensä edes istuma asennossa. Haluan maahan makaamaan. Haluan jäädä siihen ja nukahtaa. Tuntuu kuin joku kuristaisi mua, ilman mitään syytä. Mä kuristan itse itseäni, koska mä luulen nauttivani siitä mutta mä nautin verestä. Valuvasta, punaisesta. 


Mulla on jälleen maanantaina aika psykologille, tai mikä lie onkaan. Mua jännittää, oikeastaan ahdistaa sinne meneminen. Täytin viime kerralla oirekyselyn ja sitä olis tarkoitus katsoo, mutta mä en halua. Ei mua kiinnosta. 
Nää ensimmäiset käynti kerrat on jotain tarkkailukäyntejä ja elokuussa koulujen alettua olis tarkoitus tehdä hoitosuunnitelma. En mä tarvi hoitoa, ei mulla ole syytä siihen. Vien vaan paikan oikeasti apuatarvitsevalta. En mä edes osaa kertoa, että kuinka paha olo mulla onkaan, kuinka ei vaan jaksaisi.

Pakko mennä nukkumaan....unohtaa kaikki.

turhautunut

Mä yritän kertoo että mua ahdistaa

mutta sä jatkat vain omaa juttuasi

Kuulemma se shotti nousi liikaa sun päähän

mitäs tilasit sen

mitäs joit sen 

Mut kai se on okei

sulla ainakin on hauskaa

Vaikka mua ahdistaa 

enkä edes tiedä mikä

Voi kumpa mulla olisi ne shotit 

jotka sulle oli liikaa.

Jaksaisimpa mä välittää täydellisesti

kun kerrot olevasi humalassa

kun kerrot itkien isästäsi puhelimeeni

kun mainitset ystäviesi nimet ja riidat

kun suunnittelet innoissasi jotakin

Mutta mä haluan auttaa sua, suojella

Anteeksi.

kun kävelen kadulla, ei katseet kiinnosta

Viime päivät on kulunut tosi oudosti, pelkkien unenomaisten harhakuvien varjolla vaikka oon ollut täysin selvinpäin. Eilinen oli yhtä säätämistä koko päivän. Luvattomia juna- ja bussimatkoja, joiden järjestely tuntui olevan täysin turhaa lukuun ottamatta uutta tupakka askia, hiljaa olemista, tyhjiä katseita ja 37-vuotias mies. Toivottavasti edes joku osallisena olleista sai kyseisestä päivästä jotain irti, koska mä en mitään. Ja nyt tällähetkellä, mä odotan vain alkuviikkoa, jotta saisin järjestettyä päivän jolloin pääsisin hakemaan pari juttua kylältä.

En jaksais edes kirjottaa tätä tekstiä, eikä mulla ole kovin suurta kiinostusta, mutta haluan kirjoittaa. En tiedä mitä, enkä tiedä miksi, mutta haluan. En jaksa vastata enää yhteenkään puheluun tän yön aikana, en jaksa kirjottaa ainuttakaan viestiä enää, enkä jaksa pitää silmiä auki, mutta silmät kiinni oleminen ahdistaa. 

Tule mun lähelleni

mutta älä koske

Ei

koske sittenkin

ota mut syliin

ja halaa mua

Älä päästä lähtemään

Miksen saa sanottua 

sinulle enempää 

kuin kaksi ensimmäistä riviä

oon luottanu ja uskonu suhun kun nousevaan kuuhun, sä sanoit

Sinä olet sumu, johon olen jo eksynyt 
            tupakan ja vaaleanpunaisen pullon hajuveden tuoksu
            valkovenäläinen jonka juomasuhteet ovat päin helvettiä
            puhelinnumero, johon soitan lähes päivittäin
            ainoa suunta, jonka näen selvästi
            hetket, joita en kadu
            hän, kenestä en koskaan halua päästää irti
            lauseet, joiden kuuntelemiseen on aina aikaa
            kuulemma täysin väärä minulle, mutta silti juuri oikea
            hän, joka saa minut tuntemaan olevani hengissä
            hän, joka saa sydämmeni jättämään lyöntejä välistä
            
Näen sinussa ajan, joka loppuu aina liian aikaisin 
            spotifyn kulutetut soittolistat
            lämmön, kultaisen sydämmesi, jonka vieläkin haluat kieltää
            vittusaatanan kun irvistät ärsyttäessäsi minua
            juna-asemat, joiden läpi on kuljettava päästäkseen luoksesi
            epävarmuutesi, kun jälleen vastaat soittooni humalassa
            sylin, johon olen aina halunnut palata
            ja kädet jotka vastasivat puristukseeni    
            murheet, jotka painoit minuun kun annoit pääsi levätä sylissäni
            kyyneleet, jotka haluan kuivata
            pelon, jonka haluan poistaa 
            illat, joita tiedän olevan aivan liian vähän

Muistatko sen kylmäaseman?
            kun sanoin "moi" ensimmäistä kertaa?
            kun suutuit minulle, minä sinulle?
            laiturin jonka alla uimme, sen hämähäkin?
            kun tartuit jalkaani aikoessani lähteä pois?
            kun kerroin rakastavani?
            kun puhuimme koko yön?
            flanellini, jota pidit päälläsi ja kuinka se tuoksui sinulle?  
               anteeksipyynnöt ja -annot?  - sillä minä muistan kaiken
            
Rakastan sinua
           hymyäsi ja nauruasi, kun ne ovat aitoja
           katseita, joista tunnistan sinut
           sydämmenlyöntejäsi, jotka tunnen halatessani sinua.

Taivas, kuinka onnellinen olenkaan vierelläsi. Se mitä halusin, mutta mitä en osannut odottaa; se olet sinä. Kuinka eksynyt olisinkaan ilman sinua. 
Olet kanssani, vaikka kävelen yksin.
          

Sä kysyit pelkäänkö mä, ja vastasin että aivan saatanasti

Tää päivä on ollut vaan surkea läppä tai sairas painajainen, eiks niin? Ja nyt mä haluan herätä, tää ei oo yhtään huvittavaa. Ei edes siedettävää tasoa. Mä en halua tietää yhtään enempää ja haluan unohtaa senkin mitä aamupäivällä jouduin kuulemaan omien kysymyksieni seurauksena. "Yritä jo hyväksyä tää asia", mulle kirjoitettiin vastauksena lukuisiin viesteihini. Miten mä voisin antaa itelleni edes mahdollisuuden ajatella tavalla, ettei mitään olisi enää tehtävissä? Mä en halua hajota niin lopullisesti. Mä en halua ymmärtää, että ehkä mä joudunkin luopumaan. Ehkä mulla ei olisikaan enää muuta jäljellä siitä ihmisestä, kuin muistot. Se ei saa jättää mua tänne kärsimään yksin. Mutta mä pelkään, että se valinta ei sittenkään ole enää hänen käsissään vaikka niin en haluakaan uskoa.   

Ahdistaa, itkettää, oksettaa. Tätä asiaa ei saisi pyöritellä päässä yhtään enempää. Kaikki on niin epätodellista, tuntuu pelkältä harhakuvalta. Odotan tunnetta, joka tulee kun herää painajaisesta ja ymmärtää ettei mikään äskeinen ollutkaan totta, eikä se paha pysty tavoittamaan minua valveilla ollessani. Ikävä kyllä pelkään, että tämä ei ole enää unta.

Uni vie minut parempaan paikkaan 

ja siellä

unen ja todellisuuden välissä

valkoisessa harsossa

olet myös sinä

kauniina hymyillen, sinä

olet kunnossa

niinkuin myös minä

meillä on kaikki hyvin

ja voi kuinka toivoisin 

sen olevan totta

eikä tarvitsisi enää itkeä

Viiltoja

Verta kaikkialla. Haluan tahria sillä joka paikan; jalat, kädet, seinät. Haluan istua suihkussa ja katsella kun veri valuu jalkoja pitkin saavuttaen lopulta lattian. Miksei kukaan anna mun tehdä sitä? Miksi kaikki vain hajoittavat mua, antamatta mulle edes vapautta viiltää itseäni?

Ja jos joskus syliin mustan maan, mä sua joudun kantamaan niin minä sinua vaan

Mua pelottaa miten kaikki asiat tulee menemään. En anna itselleni mahdollisuutta ajatella pahinta vaihtoehtoa, vaan tyydyn parhaimpiin mahdollisiin ja luotan niihin melkein sokeasti. Pelkään sitä pudotusta joka tulee väistämättä eteen, jos asiat ei menekään toivotulla tavalla. Sitten sattuu. Ja aivan saatanasti. Mulla on koko ajan olo että voisin itkeä, mut en mä halua. Mitäpä se edes auttais. Ei mitään. Jos asiat päättää mennä tietyllä tavalla, siihen ei paljoo vaikuta vaikka kuinka itkis ja huutais, rukoilis ja nussis. Mä yritän kiertää ja väistellä kyseisiä asioita, poistaa ne mielestä ja olla kuin mitään ei olisikaan: kaikki olisi hyvin, mutta vähänväliä totuus muistuttaa itsestään, enkä mä saa tai pysty unohtamaan.

Väsyttää, mutta mä en halua mennä nukkumaan. Silmätkään meinaa pysyä enää auki muutakuin väkisin. Ei vaan parane pahemmin ikinä mainita kenellekään väsymyksestä mitään, mikä valittaminen siitäkin syntyy. Teksti on sekavaa ja postaukset elää ristiriidassa keskenään, niinkuin koko ämmä muutenkin. 

Äsken tajusin, että tasan vuosi sitten tänään, kolmas kuudetta, ärsyttää kun toi postauksen päivämäärä ei vaihtunut oikeeks vaik kello on yli puolenyön mä en vielä tähän aikaan osannut ajatellakaan kaikesta huolimatta, että tää päivä tulis olemaan niin rankka mitä se oli. Läheisen kuolema. Siitä on kulunut vuosi, mutta aika tuntuu niin lyhyeltä...

~Jos tää on valhe, minä uskon valheeseen  /  Mitä totuudesta piittaa, se ei yllä sydämmeen  /  Jos tää on virhe, en sen tahdo oikenevan  /  Minne kanssas päädynkään, vain siihen suuntaan nään  /  Ei oo muuta maailmaa, se sun vuokses jäädä saa  /  Minne toisestaan näin hullut, menee kun on aamu tullut  /  Ja elämä jatkuu  /  Voiko pettääkään, enempää kuin itseään  /  Voiko oikein tehdessään, tehdä väärin kellekään  /  Jos tää on kiusaus, mä olen valmis lankeemaan  /  Minä tahdon olla heikko, ja seurata sua minne vaan  /  Jos tää on hulluus, mä kuulun joukkoon sellaisten  /  Jotka sieltä matkaltaan, eivät palaa milloinkaan...

Huudan en saatana jaksa ja sitten mä meen

Mä haluan pois. Kukaan ei ymmärrä mua. En edes mä itse. Hävettää.

Kaikki tuntuu ajattelevan mun viiltelevän huomion tai säälin takia. Mutta ei, ei todellakaan. Eihän kyseisestä asiasta tiedä edes kuin viisi ihmistä. Kaksi kaveria ja niiden lisäksi porukat ja mun veli, jotka saivat tiedon ilman mun osallisuutta siihen. Mä piilottelen mun arpia, en vaihda koulun pukukopissa housuja, en kulje vieläkään kotona ilman pitkä vartisia sukkia, enkä vahingossakaan ole maininnut kenellekään ylimääräiselle tästä. Kun multa kysytään olenko viillellyt, en kerro totuutta vaan vastaan sen mitä kysyjä haluaa kuulla; "En." Mä haluan arvet pois mun iholta, mutta haluan tehdä niitä silti lisää. 

Mä haluan luovuttaa, mutta silti haluan nähdä miltä huominen näyttää, vaikka tiedän sen olevan samanlainen kuin eilinen. Mä oon umpikujassa aivan kaiken suhteen. Mä oon hukassa, sekaisin eikä mulla taidakaan olla ihmistä kuka osaisi, voisi, haluaisi tai jaksaisi opastaa mut pois siitä sotkusta johon oon itteni onnistunut tunkemaan. Haluan nostaa kädet ilmaan, antautua ja antaa tän ratkaistavaksi jollekin toiselle, jollekin viisaammalle, jollekin joka haluaa yrittää. Mä haluan enää vain heittäytyä maahan makaamaan ja antaa tän kaiken olla. Tässä ei ole mitään mielenkiintoa, kun ei jaksa. Ja taas mä saan huomata, kuinka taidokas olen rypemään tässä itsesäälissä ja voivottelussa osaamatta vaikuttaa tilanteeseeni millään tavalla. Ei auta vaikka aamulla yrittäisin saada pintaan paremman fiiliksen, sillä jossain vaiheessa synkemmätkin ajatukset saavat mut kiinni. Tää kaikki taitaa mennä vaan huonompaan suuntaa huolimatta onnettomista yrityksistä laittaa vastaan. 

Mulla on paha olla, mutta kukaan ei ymmärrä. Tai kai mä sit vaan kuvittelen...

"Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä"

Tästä ei tuu mitään. Mä oon ihan vitun paniikissa syystä x. Kello on melkein puol neljä yöllä, mua ei väsytä enkä keksi muuta kuin kirjoittamisen, vaikka tää tuntuu älyttömän tyhmältä lisäillä tänne postauksia näin usein. Mä pidin hetken silmiä kiinni, mut emmä pystynyt nukahtamaan. Porukat lähtee töihin mahdollisesti parin tunnin päästä, sitten voisin juosta ulos tupakalle. 

Mä vaan toivon, että tää yö olis ohi ja aamulla kaikki olis kunnossa, mutta mä en uskalla nukkua. Mä pelkään liikaa, että joku laittaa mulle viestin ja jossen herää ja pysty vastaamaan siihen heti, se jää sen henkilön viimeiseksi yhteydenotoksi. Yöt ja illat on helvettiä useimmiten. Omien ajatuksien kanssa tappelemista tai muista huolehtimista...

Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä...mä en saa tota lausetta tai sen muijan ääntä pois mun korvista joka mulle noin vastasi sun numerosta. Se et ole sä ja mä haluan kuulla sun äänes. Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä...

Ymmärrys on vissiin yliarvostettua

Tää päivä on ollut jotenkin tosi outo ja mua vituttaa. Hah, mikä ihme. Kukaan ei ymmärrä sitä yhtä, varsinkaan äiti ja ukki. Väittävät kilpaa siitä, kuinka se muka kusettaa mua lähes joka asiassa, ja tänään ensimmäistä kertaa äiti vihjas "ystävällisesti" et mitäpä jos kyseinen ystäväni on narsisti. Mutta vitut kun ne ei tiedä puoliakaan, ei edes sitä pienintä murto-osaa. Ja vaikka tietäis, eihän ne uskois. Kumpikaan noista ja tuskin kukaan muukaan ei ymmärrä, että se yks saa mut jaksaan edes tän verran ja saa mut tunteen oloni edes jollakin tasolla sellaseks, että musta välitetään. Eihän toi käytös tosin äidiltä oo uutta, aina sillä on ollut joku ongelma mun jokaista kaveria vastaan ja on vieläkin, mut tässä hypätään vaan tasolla korkeemmalle... Mä en jaksa sitä kun ne ei ymmärrä et täl hetkel mul on tasan neljä ihmistä ketkä on mulle kaikki kaikessa. Mun pikkuveli, mummi ja kaks kaveria. Eikä äiti ainakaan osaa käsittää ollenkaan kuinka paljon mua ahdistaa, kun se koko ajan yrittää tulla mun ja noiden kavereiden väliin.  

Äiti ja ukki haluaa mun puhuvan sille yhdelle vähemmän ja näkevän sitä harvemmin vaikka todellisuudessa mä tarviin sitä tällä hetkellä enemmän kuin aikaisemmin. Mä tarviin sen seuraa, en äidin voivottelua ja onnettomia yrityksiä "auttaa" mua, mut ei se ymmärrä sitä. Ei se edes halua ymmärtää. Se yks pääsee mun kuoren alle kun kukaan muu ei siihen pysty, se näkee mut, kun muut eivät saa silmiään auki. 

Muutenkin äidin kans välit kiristyy vaan enemmän ja enemmän, eikä kohta oo varmaan yhtään asiaa mistä ei sais pystyyn tappelua. En mä jaksa kuunnella valittamista joka asiasta, eikä tilannetta auta se et se on itekin mennyt vaan alaspäin mun takia. Niiden asioiden takia, mitkä on parin viime kuukauden aikana tullut sen tietoon. Ja niistähän mä saan kuulla lähes joka päivä. Joko suoraa puhetta tai lievää vihjailua. Mä oon pettymys porukoille. Musta tuli se, kun noi tajus about kaks kuukautta sitten etten olekaan enää se "kiva pikku tyttö jolla on paljon elämän iloo". Mut hei, tää tilanne on ollut tällänen jo paljon pidempään. 

Hiljaisuus huutaa

Taivas on kaunein öisin

aivan kuten sinäkin

Tumma ja salaperäinen

arvoituksellinen ja voimakas

täynnä niitä pieniä valon pisaroita

Sinä katsot samalla tavalla taivasta

kuin miten minä katson sinua

Ihmetellen.

Mun piti mennä tänään juomaan, mut vitut. Pullo viinaa löytyis, muttei täältä. Onks sen pakko olla mun kaverilla? Ilmeisesti...

Mä haluan juosta kauas susta ja niistä muista

Tekee mieli tupakkaa. Jättäkää mut rauhaan ja pysykää poissa, jotta ette tulisi mun lähelleni. Älkää tarttuko mua kädestä kiinni, älkää halatko. Älkää vahingossakaan lausuko mulle niitä kolmea sanaa. Älkää käyttäkö aikaa mun tavoittamiseeni. Mä haluan olla sekaisin. Illasta toiseen. Mä haluan tapella sen yhden kanssa, koska se ehkä välittää. Mä en jaksa olla ainuttakaan iltaa enää selvinpäin. Kumpa tää kaikki muuttuisi huomenna alkavan kesäloman aikana, mutta tiedän sen olevan vain toive ajattelua.

~ Istun hämärässä, odotan vieläkin hetkeä

joka ei lopu koskaan.

Saapuisi hiljaisuus, kertoisi minulle kuinka

kaikki lopulta katoaa. 

"Kaunein totuus on illuusio"

Hymyä hän ei tavoita leikkiessään 

elämän kanssa sairasta kurupiiloa.

Huutaa järvelle tuskissaan, ei edes kuiskausta

vastaukseksi saa.

Kahta ystäväänsä tuijottaa, hän 

ymmärtää, näille avautua ei saa.

Eivät ymmärrä tanssia terien, eivät

tarkoitusta kyynelten

ei ymmärrä itsekään. 

Mustat silmät peilista heijastaa, kun tulevaisuus

katseesta katoaa.

Ei näe huomista, ei muista eilistä.

Etsien pelkkää hiljaisuutta saa jälleen huomata,

ettei sielläkään ole turvallista olla.

Uneen haluaa vajota, jotta voi

todellisuudelta karata. 

Illuusio kestää kauniin hetken.

Hän on vain tyttö odottaen soittoa, vaikka tietää,

ei todellakaan aio vastata.