Mä haluan pois. Kukaan ei ymmärrä mua. En edes mä itse. Hävettää.
Kaikki tuntuu ajattelevan mun viiltelevän huomion tai säälin takia. Mutta ei, ei todellakaan. Eihän kyseisestä asiasta tiedä edes kuin viisi ihmistä. Kaksi kaveria ja niiden lisäksi porukat ja mun veli, jotka saivat tiedon ilman mun osallisuutta siihen. Mä piilottelen mun arpia, en vaihda koulun pukukopissa housuja, en kulje vieläkään kotona ilman pitkä vartisia sukkia, enkä vahingossakaan ole maininnut kenellekään ylimääräiselle tästä. Kun multa kysytään olenko viillellyt, en kerro totuutta vaan vastaan sen mitä kysyjä haluaa kuulla; "En." Mä haluan arvet pois mun iholta, mutta haluan tehdä niitä silti lisää.
Mä haluan luovuttaa, mutta silti haluan nähdä miltä huominen näyttää, vaikka tiedän sen olevan samanlainen kuin eilinen. Mä oon umpikujassa aivan kaiken suhteen. Mä oon hukassa, sekaisin eikä mulla taidakaan olla ihmistä kuka osaisi, voisi, haluaisi tai jaksaisi opastaa mut pois siitä sotkusta johon oon itteni onnistunut tunkemaan. Haluan nostaa kädet ilmaan, antautua ja antaa tän ratkaistavaksi jollekin toiselle, jollekin viisaammalle, jollekin joka haluaa yrittää. Mä haluan enää vain heittäytyä maahan makaamaan ja antaa tän kaiken olla. Tässä ei ole mitään mielenkiintoa, kun ei jaksa. Ja taas mä saan huomata, kuinka taidokas olen rypemään tässä itsesäälissä ja voivottelussa osaamatta vaikuttaa tilanteeseeni millään tavalla. Ei auta vaikka aamulla yrittäisin saada pintaan paremman fiiliksen, sillä jossain vaiheessa synkemmätkin ajatukset saavat mut kiinni. Tää kaikki taitaa mennä vaan huonompaan suuntaa huolimatta onnettomista yrityksistä laittaa vastaan.
Mulla on paha olla, mutta kukaan ei ymmärrä. Tai kai mä sit vaan kuvittelen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti