Sä olit pohjattoman yksinäinen
Jos ei anna anteeks niin ei saa
Magneettina vedit puolees kaiken
Mut ei sua saanut kukaan koskettaa
Sä sanoit mulle nyt me lähdetään
Silmät kii katsotaan
Pystyykö tuuleen nojaamaan
Silmät kii
Ei ne enää saa sua satuttaa
Sä sanoit tää on sekopäitten retki
Mä saatan suhun ehkä rakastua
Mut kuilun reunalla on lyhyt hetki
Niin en mä tarvi
En mä tarvii sua
Haloo Helsinki - silmät kii
Ei mitään järkeä, yhtään missään. Mä haluaisin soittaa, mut mitä mä sanoisin? "sori, ei ollut tarkoitus" En ymmärrä miks oon tällänen ja ajattelen näin kaiken. Enkä mä edes tällä hetkellä ole surullinen, en ilonen, en tyytyväinen mutten tyytymätönkään, eikä mua ahdista koska en ajattele mitään. Tavallaan tyhjä olo, mutta silti niin kaukana siitä. Ehkä oon vaan niin sekavissa tiloissa, etten ymmärrä itekään, mutta miks olisin? Mikä mun selitys on, onko mulla edes sellasta?
Joka tapauksessa mä voisin kirjoittaa tähän rakastavani kaikkea, tai vihaavani jokaista hetkee niin paljon että tapan itteni nyt just heti, mutta en mä tarkoittaisi niistä mitään. Tai emmätiedä vaikka tarkottaisinkin. Ihan sama. Meen nukkuun ehkä, huomenna pitää jaksaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti